kuitenkin elossa

Elämän sivussa, oman tai jonkun muun, onko sillä merkitystä?

Elämä on kuitenkin sillä tavalla kollektiivinen juttu, että se on olemassa vain kohdatessaan toisen, kiertäessään oksansa sen toisen rungon ympärille, huojuessaan saman tuulen vireessä.

Elämä on bändi. Kaikkien on soitettava samaa biisiä, jokaisen on pyrittävä kohti samaa päämäärää, toteutettava samaa ideaa; muuten se kuihtuu yhden kesän jälkeen - saumaton bändi taas on maa-artisokka: jos sen saa yhtenä vuonna tuottamaan, talvehdittuaan leviää se pitkin puutarhaa ja vuosien mittaan löytyy kuokittavaa mitä yllättävimmistä pihankolkista.

(Yhden lähtiessä soolouralle on kompattava itse itseään. Saa toteuttaa visionsa perustelematta ja käännyttämättä ketään, mutta jotain siitä puuttuu. Yksin kaikki jää vajaaksi, vaikka idea olisi kuinka loistava ja kolmeen minuuttiin olisi mahdutettu maailma sellaisena kuin se sinä hetkenä näyttäytyy. Soittajan lisäksi tarvitaan vähintään kuulija, trubaduurin soitanta on kuulijan vastaanoton varassa. Kaikki on vastaanoton varassa, elämä on vuorovaikuttamista, velvollisuutta vaikuttaa maailmaan ja vaikuttua siitä, edistää ja edistyä.)

Elämän sivussa, oman elämänsä sivussa. Irrottaa elämästään, jokaisesta rajoittuneesta ajatuksesta. Ravistella sitkeästi liimautunutta ylimielisyyskaapua hartioiltaan, raottaa silmiään, totutella päivänvaloon - tai öiden pimeyteen.

Totutella ihoon iholla, hengitykseen joka muuttuu raskaaksi ennen kuin itse nukahtaa.

Kahden elämän rajamailla. Ei omassa elämässään, muttei kenenkään muunkaan. Kuitenkin elossa. Se on vähän kuin kulkisi jalan keskellä latua, on varottava ettei astu urille, hypättävä välillä sivuun ettei sotke hiihtäjän tahtia.

Elämä on juhla.

Elämän pitäisi olla kuin juhla. Jatkuva, järjestämätön juhla, joka jatkuu aina uudelleen aamupalalta myöhälle yöhön. Jollain on aina lisää viiniä, joku on aina tehnyt uusia biisejä, joku keksii aina uutta puhuttavaa tai uuden pelin, vaikka sellaisen, että aina, kun joku sanoo jotain ruuasta, on sännättävä lihapullakulholle, puraistava puolikas pois ja lyötävä toinen puoli silmän peitoksi. Eikä kukaan ei osaa lopettaa, kenelläkään ei ole muutakaan ja miksi pitäisi olla, juhlijoilta ei puutu mitään, heillä on toisensa ja kaikki antavat itsensä eli kaiken jotta juhla onnistuisi.

Joku aina nousee aamuyöllä ennen muita, varastaa tupakan joltain, hiipii kuistille paljain jaloin polttamaan sen, kastelee helmansa aamukasteessa. Nostelee pullot kasseihin ja sivuun, tiskaa astiat, pyyhkii pöydän, leikkaa tomaattia ja kurkkua lautaselle, nostaa voin ja juuston, keittää kahvia. Kahvinkeittimen loppukiriporina ja huoneistoon leviävä kahvintuoksu herättelee juhlinutta kansaa varovaisesti, he saavat nousta valmiiseen maailmaan. Yksi tuntee elävänsä enemmän kuin muut, hän on nähnyt jotain, mitä muut eivät.

turha merkintä

1. Kuka vähäjärkinen keksi, että lautaset on pinottava kaappeihin, huojuviksi torneiksi ja vielä niin, että pohjalla on matalat ja päällä syvät? Jos ne pinoaisi edes sikin sokin, olisi vielä pieni mahdollisuus saada sieltä joku ehjänä alas. Matalan ja suuren tarvitseminen tietää sirpaleita enkä tahdo huonoa onnea, en juuri nyt.

2. Enää ei rievo (eivätkä ne lautasetkaan oikeasti), koska: tämä. Niin kova biisi. En todellakaan pääse tästä yli, menee kylmiä väreitä tosta maailman sympaattisimmasta bassokuviosta ja ei hitto, en pysy nahoissain! on vaan jorattava.

2.1. Kampeuduin irti kakstasomusiikkivaiheesta kertaheitolla (en ole aikoihin sulattanut musiikkia, jossa on enemmän kuin kaksi elementtiä kerrallaan, nössö täti on sietänyt vain harppu'n'tyttö - tai kitara'n'mies -musiikkia, harmoniaa vailla haureutta.) Menneen talven lumia koko kriisi. Paremmalla ohi, maailma.

2.2. Miksei tietokoneissa ole c-kassulle aukkoa? Miksei youtubesta saa nauhotettua c-kasetille? Oi miksei? Ka kaipaisi tällä kelillä juuri tätä.

(3. Edith Piafkin kutoi ja oli silti aika kova muikki.)

vastuuttomat riepoo

Meidän äiti aikoo vaihtaa perheenjäsenen rahaksi. "Ei ole aikaa eikä kiinnosta tai siis että on muutakin tekemistä" JOO.

Siitä piti tulla valioyksilö, käytiin kaiken maailman näyttelyissä patsastelemassa ja brodeerattiin fleecetakkien rinnuksiin leonbergit ja juostiin montuilla koiran pakaralihaksia oikeanlaisiksi. Vinojalkainen kaveri ei sitten pärjännyt kisoissa ja nyt se joutaa muualle kuolamaan. Vielä suurempi järkytys taisi olla se, että eläin onkin elävä eikä pehmolelu.

Aarne taas on sopiva koska se on soma ja kompakti mittelspitz. Sekään ei pärjää kisoissa sillä joku seefferi kerran puraisi sitä kinttuun ja se on siitä asti näyttänyt hampaita kaikille tuomareille siinä missä muillekin epäilyttäville miehille ja koirille - mikä on tietty aivan oikein. Se on kuitenkin pakattavissa mukaan lentopalloleireille ja etelänlomille, kun Maxia ei voi ottaa mukaan minnekään. Ikävystyyhän se raukka jäädessään aina yksin ja jossain muualla olisi ehkä parempi ja hölpönpölpön mutta ei perheenjäsentä silti voi vain myydä.

Älähdin tietty äidillekin, etteivät saa myydä ja että olisi kannattanut miettiä kahdesti ennen kuin ottaa jättiläismäisen kuolakoneen kotiinsa. Eihän sitä olisi voinut millään tietää etukäteen, miten raivostuttava se on. Ja minua raivostuttaa se, että eläin kelpaa niin pitkään kun se on vauva ja söpö ja vaivaton. Vaivalloinenkin saa olla, kunnes kasvaa isoksi. Innostus laantuu ajan myötä niinko teini-ikäsen ihastus. Nykyihmisen kykenemättömyys kantaa valinnoistaan vastuuta näyttäytyy taas, on se niin helvetin hankalaa olla liittoutumatta mihinkään jos on epävarma motivoituneisuudestaan. Hylättyjä kesäkissoja eläinkodit piukassa ja kaupunkipuput tekevät vallankumouksen. Kellä sit on aikaa, ketä sit kiinnostaa?

Mietin, onko neljäkymmentä neliötä liian vähän meille molemmille ja että riittäisiköhän vuorokaudestani tunteja harjaamiseen, imuroimiseen, ulkoiluun, paijaamiseen, ruokkimiseen ja yleiseen telmimiseen? Millä jumalan verukkeella saan vakuutettua vuokrasedät siitä, että turilaalla ei ole muuta paikkaa, että sen on saatava koti ja että varon kyllä parkettia, vuoraan vaikka räsymatoilla? Salliiko keuhkot nukkua noin karvaisen miehen kanssa, kun jo joulunpyhien jälkeen yskin sisuskalujain riekaleiksi? Astmapiippu huuleen ja Pyynikille!

Ei ne voi sille mitään, että ne on niin lihavia.

sit ei tarvi muuta

Veri on ehkä muuttunut hiilihapoksi. Jossain kuplii, epäilen, että juuri suonissa. Jos leipää leikatessa viiltäisin sormeen haavan, en ihmettelisi jos vuotaisin sinistä verta. Spiderman-limpparia! Sormi suuhun, veri värjäisi kielen siniseksi. Pitää pysyä loitolla terävistä esineistä, ettei käy enempää vahinkoja. Saattaisin vuotaa kuiviin; limppariveri tuntuu niin ohuelta, että sitä ei hevillä tyrehdytettäisi. Järkevät punasolut lienevät tauolla kaikki, sinisolut on niin vallattomia etteivät luultavasti saisi hyytymään. Ohut limppariveri solisee suonissa, raikkaana kuin vuoripuro Pohjois-Norjassa.

Olin ajatellut perehtyä pitkästyneisyyteen erään uuden tuttavan innostamana. Todella ajattelin, että koko joulun ja vielä joulunjälkeiset päivät pitkästyn pitkästymästä päästyäni. Jätin kotiin kaikki hyvät kirjat ja nekin kirjat, jotka on vähemmän hyviä mutta jotka olisi hyvä lukea. Ajattelin, että olen vain, haahuilen ja selailen ja surffailen kanavilla ja selaan facebookia ja piirtelen kuittien kulmiin.

Viime päivinä olen haahuillut metsässä koirien kanssa. Teillä olen haahuillut myös. Näillä teillä ei usein kulje ketään, kuljeskellessa tuntuu kuin olisi nähtävyys. 

En pidä pitkästymistä minään. Pohjoiseen!

Viime yönä pikkusiskon oltiin pikkusiskon kanssa pulkkamäessä. Könyttiin laskettelurinteen ylimmälle nyppylälle. 

Sisko kertoi, että päässä on soinut joulun alla Me odotamme Jeesusta, se liekkiin leimahtaa. Tiedänhän, miten raivostuttavaa on jos päässä soi lause ja jos se kaiken muun hyvän lisäksi on väärä.

Pulma ei ollut paha, siskolla oli ratkaisu:

"tyhjentää vaan aivonsa - niin kuin nyt, nyt en ajattele mitään. Paitsi alitajunnassa jotain surrurruttaa."

Joulu se vast o elämää ko saa yälki syäd.

(Tajuttiin muuten siellä rinteessä, että käpälämäki tullee siitä, että jos lähtee liian vikkelästi lipettiin ylämäkeen, kaatuu ja jatkaa nelinkontin kun ei ehdi nousta.)

Rauhallista joulua, hyvät lukijat, lähtekäähän hiihtämään.

mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijänsä

Eilen illalla yritin jouluaskaroida. Istuin lattialla lankojen, kulkusten, pyykkipoikien, sanomalehtien, villasukkien ja korttien keskellä aivan kuin joku olisi vain iskenyt minut siihen kaiken keskelle kököttämään, jäänyt naputtelemaan jalkaansa siihen viereen kertomatta, mitä tulisi tehdä. Hileitä oli kaikkialla, se takertui juuttikankaisiin ja minuun ja hiuksiin, ja listoja, ranskalaisia viivoja, eikä minulla ollut mitään hajua siitä, minkä ottaisin käteen, minkä muotoiseksi leikkaisin, kuinka kirjoittaisin lämpöä keskitalveen vai onnea seuraavaan vuoteen vai vain joulua.

Yhdeltätoista luovutin. Laskin sakset ja pesin kädet liimasta ja pronssiväristä. Laitoin kaiken roskiin ja puistelin hileet terassille. Siivosin kaiken askartelun keittiön työtason alle, kätevään syvennykseen. Kyykistyin avaamaan radion, uiskentelemaan aalloilla, pyöritin ja pyöritin ja lopulta löysin kanavan, jossa soi oikeita joululauluja. Sytytin kynttilöitä, sammutin valot.

Keitin kaurapuuroa, ripottelin kanelia. Kuuntelin. Olin huojentunut, en sittenkään ollut lakannut uskomasta joulutaikaan, kukaan ei vain ollut vielä muistanut loihtia joulua tänne. En siis olekaan tuomittu viettämään kyynisen ateistin keskitalven juhlaa yksin ahdistuneena kerskailevan loisteen keskellä, niin kuin ehdin hetken pelätä. Kuuntelin kristittyjen radion joululauluohjelmaa ja lusikoin kanelipuuroa; otin varovaisesti askareet uudelleen esille, salaa, asettelin valmiit paketit palmun alle, laitoin rusetteihin pieniä helmiä.

Vain jouluna voi olla hauras ja tomera yhtä aikaa.

Ja jos jostain saada voisin suuren puurokauhan. Ripottelisin joka lautaselle kanelia kitsastelematta.

ps. Tiesittekö, että oikeaan imellettyyn perunalaatikkoon ei kuulu minkäänlaista makeutusainetta. Makeus on mysteeri. Sen lisäksi, että perunat tulee kuoria kuumina, on vetäyttämisessä tai hauduttamisessa tai jossain olla jokin loitsu jolla luonnollinen tärkkelys muuttuu niin hienoksi. Se on sitä taikaa, se. Pitää muistaa kysyä mummilta. 

jos on rakkautta, niin tarviiks sit muuta?

Tiistaina matkalla kauppaan ajattelin velvollisuudentuntoa. Olin lähtenyt jonkinlaisen velvollisuuden ajamana, olin velvollinen viemään kehoni ulos, jotta keuhkoni saisivat raitista ilmaa. Ja sitä mietin myös, että mitä tapahtuisi jos päästäisi irti niistä tunteista. Laiminlöisikö siinä muuta kuin itseään? Eikö velvollisuutta kuitenkin tunneta usein niistä asioista, jotka tekevät oman elämän merkitykselliseksi? (Eikö muu ole vastuuntuntoa?)

Eikö velvollisuuksientäyteisen päivän päätteeksi olekin tomerampi olo kuin sellaisen päivän, jolloin on vain kuluttanut aikaa? (Jos vertaan päivää, jona olen lueskellut ja soitellut ja juonut teetä päivään, jolloin olen lähtenyt puoli kahdeksalta kouluun, päässyt kolmelta, treenannut kahdeksaan ja ripustanut pyykit kuivumaan, on jälkeisen päivän päätteeksi nukahtaminen onnellisempaa.) Onko velvollisuuksien suorittaminen sidoksissa muihin ihmisiin? Onko velvollisuus lähteä ja nähdä ja tehdä puhtaastisanottuna velvollisuutta vaikuttaa muihin ihmisiin ja maailmankulkuun? 

Kotimatkalla polun reunassa nojaili penkkiin juopunut. Mies huusi hei ja kysyi josko voisin auttaa. Sanoin ettei ole tupakkaa eikä rahaa, mutta hän halusikin vain kotiin. Ojensi kätensä hieman häpeillen. Tartuin käteen, ja siinä sitä mentiin, käsikynkkää Miksun kanssa.   

Viime päivinä ilma on ollut heleä, olen tepastellut ihmisten luona reppu täynnä runoja ja lankaa. Uskomattoman kylmä. Aivan kuin maailma yrittäisi pitää ihmiset poissa jouluostoksilta. Saada säntäilevät otukset pysymään kodeissaan takkatulen loimussa, solmimaan värikkäisiin silmukoihin lämpöä ja turvaa, painautumaan toistensa piparkakulta ja pomeranssinkuorelta tuoksuvia ihoja vasten, unohtamaan velvollisuutensa.

Edellisiltana näin ensimmäistä kertaa tähdenlennon. Muistin erästä, joka kertoi toivovansa joka kerta maailmasta vähän parempaa paikkaa. Oli vaikeata päättää, mutta toivoin enkä aio kertoa mitä.

Ja eilen illalla pyykinhakumatkalla näin jännän ilmiön. Järven takana kajastelevat valot muodostivat pylväitä, ikään kuin jäinen taivas olisi kiskonut niitä ylös. Tikapuita taivaaseen, tai avaruuteen. Olisin kiivennyt, ellei pyykkäys olisi ollut kesken ja sormet niin kohmeessa.

Joku vanha nainen kerran sanoi, että jos tytön kädet on kylmät, sydän on lämmin. 

Tänään en ole nähnyt mitään erityistä.

sanamania

kerran ajattelin menneitä ja kirjoitin näin:

Silloin lohduttomuus oli maisema, jonka halki ajettiin junalla. Uskottiin, että viisikymmentä kilometriä tunnissa on tarpeeksi tappamaan. Silloin, kun oli vielä syytä pelätä loppua ja varmistaa, ettei sitä tule.

Nykyään on ihan sama kuinka käy, voi nousta junaan ja kyydistä kaukana, aloittaa alusta jossakin muualla. Eikä niissä maisemissa ole mitään katsomista. Tulevaisuus on kanssamatkustajan sinisissä silmissä ja uusi tulevaisuus yhdentekevässä hetkessä.

kerran en ehkä ajatellut mitään ja kirjoitin näin:

sain vihdoin tiskattua

se jatkui jotenkin näin:

pitkäveteisyyden esiin

mutta koska en tiennyt, mitä muotoa käyttää ja mitä ruokaa (ketsuppi oli jotenkin liian banaalia, kahvi ja viini ällöttävän runollista ja muuta tiskialtaassani ei kai vello. ohraa? miksikä sitä sanottaisiin, sitä kelmua, joka muodostuu uunivuoan reunalle? mitä se kertoo maailmankaikkeudesta?)

sain vihdoin tiskattua pitkäveteisyyden esiin sen kelmun alta, jonka ohrapuuro polttaa uunivuoan reunalle. 

-------------------------------------------------------------------------------------------

sanoja on kasapäin kaikkialla ja päästä ja suusta ja käsistä tulee jatkuvasti lisää. en todellakaan tiedä, mitä tekisin niillä saati sitten kaikilla ajatelluilla asioilla jotka eivät vain ole vielä ehtineet sanoiksi asti. yritän karsia kaiken, joka ei varsinaisesti kerro maailmasta mitään olennaista. tosin, usein juuri ne, jotka kertovat, kalskahtavat kummalta korvaan eikä niistä ole mitään käytännön hyötyä. oikeastaan ne ovat juuri petollisimpia, niistä tulee Totuuksia. onneksi nokkelaa tekstiä on mahdollista kirjoittaa ainoastaan silloin, kun asiansa sisällä seisoo jykevästi kuin kasuuni; lämmittää luonnollisesti vain sitä taloa johon on rakennettu. 

toisaalta on harmillista miten harvoin tulee kiinnittäneeksi huomiota omiin pikkuasioihinsa. kaupassa käydessään laskee ravintoarvoja ja luulee hallitsevansa vanhuuttaan. joskus voisi vain ottaa laarista tomaatin, tarkastella joka puolelta ja puristaa pienesti kaksi kertaa (että sitä on varmasti mukava leikata.)

varmaa on vain se, ettei mitään kuitenkaan tapahdu.

sanamanifesti

Kun ottaa kirpputorilla hyllystä pölyisen, joitain vuosikymmeniä vanhan opuksen, jonka nahkainen kanta ei kerro nimeä, avaa sen sattumanvaraiselta sivulta ja alkaa lukea: "Silloin kätilö huusi Caitlinille: "risti hyvä nainen kätesi ja rukoile lapsesi puolesta." Mies ymmärtää välittömästi käskyn koskeneen myös häntä, hän pyyhkäisee hien liimaaman hiussuortuvan Catlinin otsalta" ... iskeytyy tajuntaan kammottava tietoisuus. Sanoja ja tarinoita ja tapahtumia on niin paljon. Jokainen on monesti nähty, kuultu, luettu, kirjoitettu, esitetty, koettu ja kuviteltu. Jokaisella tekstillä on lukijansa. Jokaista tekstiä ei tarvitse lukea.

On keskityttävä löytämään olennainen. Ei tarvitse pyrkiä ilmaisemaan kaikkea. Riittää, kun keskittyy pysymään ajatuksissaan ja säilyttämään hyvät ajatukset ja kirjaamaan tärkeimmät. Huonoja ajatuksia saa kirjata myös, jos luulee niitä tärkeiksi.

Mahdollisimman montaa ajatusta on hyvä tulla ajatelleeksi.

vastuuttoman onni

Tänään on ollut ilta aamusta asti. 

Leikkelin juoruista kuolleet varret ja eläviäkin, ne laitoin lasipurkkeihin, jospa kasvattaisivat juuret. Voisi sitten istuttaa ja lahjoittaa eteenpäin. Leikkelin ja remelsin niin, että kuolleita lehtiä ja varsia varisi pitkin pöytiä ja lattiaa. Sitten imuroin, ja pesin. Toivon, että olisin itkenyt. Kädet ymmärsivät puhdistaa, mieli ei. Silmät eivät toimineet. 

Ylpeys sotkee, ja se on surullista siivottavaa. 

Olen hukannut suuren määrän nöyryyttä. Etsin sitä vaatekaapista, järjestin sen ja luovuin osasta. Siivosin lipaston alimman laatikon. Nyt se on tyhjä. Ei ollut sielläkään. Tiskialtaan pohjaan on pinttynyt kahvikupinrenkaita. Viemärintulppaa pidän kiinni, sinne se ei ole valunut. 

Vain itseään saa syyttää. Siitä, ettei ole ymmärtänyt laskea leukaansa ja siitä, ettei pyytänyt anteeksi.

Ylpeä nainen ei rakasta ketään. Kuivaan kädet astiapyyhkeeseen ja laitan vastaleivotun leivän paloiksi ja pakkaseen, vieraiden varalle. 

näytän olevan totaalisen tauolla.

1. päämääräsuuntautuneisuus on sikäli hyvä, että asioita tulee valmiiksi ja ihmiset saattavat pällistellä saannoksia. tuntuu tuo itsestäkin kivalta katsoa valmiiksi julistettua esitystä tai päätellä villasukkien kärjistä langanpätkät piiloon.

1 ½. mutta jos karsii ylimääräisen sekä lisäksi syömisen ja siivoamisen, ollaan siellä, mitä minusta kutsutaan elämäksi.

2. luopuminen on yliarvostettua. millä perusteella on hyvä luopua? 

3. miten kauan herkkyys säilyy hengissä mullan alla? saattaa tulla kiire, varsinkin kun kartta on taskussa nuhjuuntunut melko pahasti ja merkinnöistä on tullut huttua.. viisi jalkaa maata on melko paljon kilogrammoissa, enkä tiedä kauanko madot ovat jo saaneet mussuttaa raukkaa maaperäksi.

4. autanko muita elääkseni vai elänkö muita auttaakseni, ja onko tuolla juuri merkitystä?

-------------------------------------------------------------------------------------------------

kun viettää päivänsä vanhan pyörivän nojatuolin uumenissa selin ikkunaan, valo pakenee ja aika kääntyy illaksi huomaamatta. jos joku tulisi ovesta, minua ei näkyisi selkänojan takaa, olen uponnut osaksi vihreää samettia. kuin todisteeksi siitä että päivä on todella läpeensä eletty, jalat ovat jähmettyneet koukkuun toistensa lomitse. samantekevää mutta jos jotakin niin ihan hyvä, siinä on hyvä ja turvallista.

joulun alla paketoin sanomalehtiin kirjavia sukkia. kortteihin kirjoitan niiden nimiä, joita rakastan. vanhat uutiset, polttavat puheenaiheet heräävät henkiin, mutta sanat ovat menettäneet merkityksensä. suorat tekstirivit ovat kuitenkin kylliksi kauniita suojelemaan yllätyksiä. väliaikainen on tämäkin elo ja ilo; kotvasen vain ehtivät kääröt paistatella koristellun kuusen tuikkeessa kun ne jo revitään auki ja keskitytään ihastelemaan sisältöä. lahjat ovat kuin ihmisiä, tai ihmiset ovat kuin lahjoja.

jouluna pimeä tulee liian myöhään, ja kestää liian vähän aikaa, mikä on tietty mielipideasia.

villasukista jää aina sellainen olo, etten antanut tarpeeksi. että sukkien lisäksi olisi voinut tehdä toffeekarkkeja eikä sekään olisi riittänyt, vaikka kuinka olisi koristellut, kun ne olisivat kuitenkin jääneet kiinni toisiinsa tai hampaisiin. kovaluinen tonttujäärä sanomalehtikasoissa remeltäessään toivoo ainoastaan niiden turjakkeiden, joiden vuoksi vaiva on nähty, ymmärtävän sukkaparin merkityksen. 

oleminen saattaa olla vähän kivempaa jos jalat eivät palele.

herkkyys on hautautunut

1. ihmiset käyttävät tuhansia sanoja kuvaamaan sitä, mistä pitäisi salaa uneksia. hukuttavat toisensa tuntemuksiin, joita suihkuaa kuin hanasta ja kaikki valuu viemäriin. viemäri kiehuu yli, valtaa kaupungin kadut ja kodit. niiden paikka on maan alla - ei meidän kuulu tunnistaa elinehtojamme.

2. illat, jolloin istuu tunniksi ikkunalle kynän ja paperin kanssa ajatuksetta (ihan vain katsoakseen minne viiva vie), paljastavat syksyn tulleen takaisin. tunniksi tai kahdeksaksi minuutiksi, mutta kun aurinko laskee, heijastaa se ikkunasta esiin kyynelpolut. niitä sinä et näe, pesen ne pois ennen iltaa.

3. syksy saapui niin kuin se nyt saapuu. eräänä päivänä löysin itseni tökkimästä kohmettunutta perhosta, joka keinui viiman armoilla vartalonsa varassa. en ollut aiemmin tullut katsoneeksi perhosta tarkemmin, nähneeksi vartaloa loisteliailta siiviltä. satoi saatanasti, sielu routi. sateenkaaren väreissä kylpevä kaulahuivi oli kietaistu köhivän kurkun lämmikkeeksi kahdeksan kertaa.

4. Linja-auto jättää naisen pienen, aution parkkipaikan laidalle, silloin, kun hän ei ole jalan. Vieraat jättävät autonsa parkkipaikalle, naisella autoa ei ole, eikä talon isännällä, vaikka tämä enemmän kuin kernaasti kulkupelin tahtoisi. Isännästä on julkisten armoilla on vain rahvas, jalan kulku on nykymiehessä heikkouden merkki. Heikkouden tai hinttiyden. Nainen on yrittänyt kääntää isännän päätä tuloksetta, mutta eipä ole mieskään hennonut autokaupoille lähteä. Autosta käytävät keskustelut ovat muodostuneet turvalliseksi rutiiniksi. Isännän hymy on hoopo, naisen järkähtämättömyys hellyyttää häntä.

5. On uskallettava tehdä asioita sydämellä. Järki hautaa herkkyyden syvälle maan alle eikä mikään liikuta eikä kukaan kosketa.

6. Talvella pyydän sinua kuuntelemaan lumen narsketta askeleen alla.

seesteinen syys sai vihdoin saapua

Hän on leiponut koko päivän pullaa ja loppupäivän aikoo syödä sitä. 

Syksy odottaa ikuistamistaan ja pyykkipuistosta avautuva järvimaisema vaatii kutsumaan kaikki koolle katselemaan. Hän pysähtyy hetkeksi joka on hänen. 

Suurista ikkunoista tulvii vielä hetken valoa. Vaaleanpunaisen hetken jälkeen tulee sininen joka päättyy pimeään, pitkään hetkeen. Aamulla kaikki alkaa alusta ja hetkessä on jälleen kaikki värit, kuulaina ja kirkkaina kuin tytön posket tai persikka. 

Elämä koostuu hetkistä jotka ovat hänen. Hän näkee kaikki elämät hetkistään käsin. Hetkeen on tartuttava, kuunneltava ja vastattava sen pyyntöön, muttei välttämättä, sillä jos välttämättä, hetki muuttuu suoritteeksi jonka hän arvostelee. Hetken vuoksi ei kannata rankoa.

Vaikka rankominen tuntuu olevan olemassa pysymisen tae. 

stop, shake, honey, go

epäreilua, että frustraatio-aggressio -hypoteesistä on vain keskenään ristiriitaisia tiedonjyväsiä. eräs kirja väittää sen olevan freudilainen teoria, toinen taas dollardin nelkytluvulla kehittämä ja minä tahdon ainakin jotain oikeata tietoa (sekä sukulaatia ja ulkoilmaa. kohti kirjastoa pitänee matkata, kirjaston tädit tietävät kaiken ja sieltä saa kahviosta sukulaatia. kirjoitan kuitenkin ensin vähän.) epäreilua myös se, ettei psykologia ole eksakti tiede (ja se, etten ymmärrä yhdestäkään eksaktista tieteestä mitään) ja ettei maailmassa ole mitään absoluuttisia totuuksia (riittää, kun osaa taivuttaa verbit.) kaikki, mitä luen nyt ja pidän totena, kumotaan kuitenkin sadan vuoden sisään. jälkeläiseni ja heidän jälkeläisensä ja viimeistään heidän jälkeläisensä nauravat katketakseen aikani totuuksille, juuri niin kuin minä nyt ilahdutan itseäni teoksella "sielutiede" jonka kirjoittaneen 1900 -luvun taitteessa vaikuttaneen (mahdollisesti) brittipsykologin nimeä en ole vaivautunut edes koodaamaan muistiverkkooni. helvetin epäreilua. 

psykologian koko lukion oppimäärän yksien kansien välissä kattava Psyyke (1999) käsittelee ongelmanratkaisun heuristiikkoja hulvattomin esimerkein. saatavuuden periaatteesta kertoo se, että helpoiten valitaan ympäristöstä ne tekijät, jotka tukevat haluttua ratkaisua taikka teesiä. esimerkiksi nyt, vuonna 1999, muutaman vähän leudomman talven jälkeen maailmanparantajat puhuvat kasvihuoneilmiöstä, vaikka tilastollisesti leutous ei ole ollut merkittävää. huh hah hei ja rommia pullo, taas vaan! 

nyt jätkät oikeesti, ne neljä sanaa riittäisivät aivan hyvin. 

KHT kyseli jottai jostai sukupolvi-asioista

Mää aattelin rutosti paasata.

Hengissä on helppo säilyä. Elämä on meidän sukupolvelle itsestäänselvyys. Sen eteen ei juuri tarvitse taistella. Meillä on mm. oikeus tulla ravituiksi, lämmitetyiksi, vaatetetuiksi, koulutetuiksi ja vieläpä viihdytetyiksi. On oikeus koskemattomuuteen, olemme täysin turvassa. Jos sairastumme tai emme muutoin tule toimeen, ottaa jokin instituutio meidät taatusti huomaansa. Vastuu pärjäämisestä siirtyy instituutiolle, ei perheelle, niin kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten.

Instituutio taas on valtion vastuulla. Vastuu valtiosta jakautuu niin monelle vaikuttavalle voimalle (kansalle, EU:lle, maailmantaloudelle, eduskunnalle, hallitukselle, ajan hengelle, sattumalle..) että keveästi ilmaistuna jähmeästi hallittavissa on sen toiminta, melkoinen ristipaine on pisteessä, johon vastuu sälyttyy. Koska valtio on aina enemmän tahi vähemmän epävakaa ja epäluotettava sekä käsitteenä että istituutiona, vastuu ihmisestä on viime kädessä ihmisellä. 

Nyky-yhteiskuntaan sopeutuminen vaatii aikamme ihmiseltä liikkuvuutta sekä alati jatkuvaa kehittymistä; sosiaaliset ympäristöt vilahtelevat silmien ohi tiuhaan, verkkokalvolle ehtii hädin tuskin piirtyä kokonaista kuvaa edes perheestä. Vanhan mallin tiukat perhesiteet löystyvät vääjäämättä. Perheillä ei ole resursseja ottaa jäsenistään täyttä vastuuta. Koska oikeus vastuuseen on meiltä epäsuorasti evätty, on tietenkin selvää, että vastuu on niillä, jotka sen epäsivät. 

Moni sukupolvemme edustaja kokenee yhteiskuntamme suoritekeskeisenä ja yksilöpainotteisena hullummyllynä. Sen voisi nähdä toisinkin. Instituutiota pyörittävä kone on kuitenkin kollektiivinen, systeemi on lähes sama kaikille. Kone on ehkä suuri ja hankala, mutta se on tehty meitä varten, tahi oikeastaan, me olemme tehneet sen. Vastuu sen toimimisesta on yhteinen, ja nimen omaan jokaisen vastuu. Se ei ole siirrettävissä.

Burn out ja masennus ja suorituspaineet aiheuttavat suurimman osan enenevistä mielenterveysongelmista. Töitä on ihmisellä aina ollut paljon, aivan liikaa. Eikä ole auttanut ottaa sairaslomaa burn outin nimissä; kuka kyntää pellot jos isäntä makaa? Tässä suhteessa, aikalaistoverit, olemme onnekkaita. On vapaita ja lomia ja eläke. Ennen Vanhan paineet vain olivat laadullisesti vallan eri kaliiperia. Paineet olivat lähellä ja konkreettisia. Tehtävä oli selvä: tee työ ja syö. Talo ja perhe pitää olla. Selkeä tavoite nuorukaiselle. Tänä päivänä ei selkeätä ole se, tavoitteenasetus. Moni asia, jolle aikansa uhraisi, tuntuu maailman kannalta jokseenkin tarkoituksettomalta. Oikeastaan, on aivan sama, nousenko, se pyörii joka tapauksessa kun kerran niin on todistettu. 

Hektisyys on siis aikamme ongelma. Se tuntuu kulkevan käsikkäin tyhjyydentunteen kanssa. "Kaikkee on nyt vaan niin paljon", ettei ehdi tarttua mihinkään saati kehenkään. Ei voi sitoutua, milloin tahansa saattaa tulla siirtokehotus ellei jopa vaatimus. Loppuunvieminen vaatii suurta luonteenlujuutta, suomalaista sisua, johon kasvattaminen käy yhä harvemmaksi.) Perhesiteiden löystyminen ja länsimainen kulttuuri, joka näkee ihmisen yksilönä (jonka tulee tehdä työtä yhteiseksi hyväksi, mutta jonka epäonnistumiset lasketaan hänen kyvyttömyytensä piikkiin) sulkee ihmisiä yksinäisyyteen ja riittämättömyyteen. Eivät tahdo roolinoton tai muun suoriutumispaineen pelossa ihmisten joukkoon, mutteivät myöskään yksin olla. Iskee depressio ja vastuu on taas muilla. 

(Helppo oli antiikin ihmisellä olla yleisnero. Sama ihanne vallitsee yhtälailla tässä ja nyt. Niillä ei vaan ollut tiedettävänä murto-osaa siitä, mitä esimerkiksi YTL heiveröiseltä yksilöltä vaatii. Helvetti, viikossa luki kaikki kirjat, jotka oli ikinä kirjoitettu. Viisas olit, kun pysähdyit ja kysyit, oletko kenties olemassa? Aleksandrian kirjasto on nykyään tiivistettynä luettavissa Sudenpentujen Käsikirjasta ja minä heitän sillä vesilintua. Eipä aikaakaan, niin vääräksi todistetaan kaikki meidänkin tietomme. Tai sitten joku vaan painaa deleteä. Siinä meni kaikki tiede. Hui hai hupsista.)

Kun perustarpeemme ovat mahdottoman hyvin tyydytetty, nautintojen sukupolvi elää yltäkylläisyydessä, jää meille aikaa viihdyttää sekä toteuttaa itseämme. Martikaisen Jarkko taisi jopa tehdä karrikoidun jaon: me viihdytämme ja te viihdytte. Sukupolvemme on musta aukko, joka absorboi kaiken meitä ennen aikaansaadun ja oman tuotoksensa. Kunnes räjähtää.

 Äskeinen oli hetkellisen mielijohteen ohjaama tarpeeton ärsyynnyksen purku.

Voisin jopa vannoa, että sukupolvemme tärkein kehitystehtävä olisi omaksua vastuuntunto takaisin. Mummi myönsi, että heidän sukupolvensa on varmasti syyllinen sen katoamiseen. Järjestään heidän kasvattamansa, 60-70 -luvuilla syntyneet (no, meikän vanhemmat on kai kovin nuoria) toistelevat, kuinka kasvissyönti on turhaa, kuinka kulutushysteriasta vetäytyminen ja kierrättäminen ja kaikki muu on turhaa, kärpäsenpaskaa tunkiossa. Näin he siirtävät - ehkä tiedostamattaan - valmiissa maailmassa vetelehtimisen vastuuttomuutta meihin. Ehkä. (Toki on niitä Koijärveläisiä..) 

Mutta jos tahdomme aikaa, rauhaa ja onnea, on meidän itse pysähdyttävä. Me olemme "ne". Kukaan ei hidasta mitään puolestamme. On opittava tunnistamaan hetki ja sen henki. Otettava sen aika silloin kun se on. Tehdä niin kuin se neuvoo. Muistaa tuleva alati paitsi silloin, kun hetki ohjaa katsomaan taakse, ottaa oppi sieltä myös. Menetettävänä on elämä, ja ehkä sukupolvi, mutta hetkiin pilkottuna riski niiden menettämisestä on melko pieni. Sitä paitsi, hetki on harvemmin väärässä. Vastuu hetkestä on jokaisen harteilla. Opetettaispa se pojille ja tyttärille. 

Kansankiihotus ei koskaan ole ollut meikän vahvinta alaa, siksi menen nyt takaisin itseeni ja nukkumaan. 

Elämää & YO-tutkintoa varten

Viimeisiä hetkiä hellässä lintukodon huomassa.  Kaksitoista vuotta on herännyt ja tietänyt, mitä tulee tehdä. Oppiin, oppiin. Nyt se kaikki mitataan, puolen vuoden päästä olen yksin ja irrallaan. Lukeminen olisi enemmän kuin suotavaa.

Mikäköhän tekisi havaittavan eron laiskuuden ja kaiken hedonistisen mukavuudentavoittelun todellisesta levontarpeesta? Jos kahden tunnin päiväunien jälkeen vielä uuvuttaa, mistä tietää, johtuuko se kahden tunnin päiväunista vai vilkkaasta viikosta? Johtuuko se parasympaattisen hermoston liiallisesta aktivoituneisuudesta, mikä voidaan mieltää osaksi flegmaattista persoonaa? Onko vegetatiivinen hermostoni kenties oppinut toimimaan räiskyvästi, aktiivisen toimimisen päätyttyä parasympaattinen puoli siitä nousee välittömästi keräämään energiaa uutta räjähdystä varten? 

Iltapuhteiksi luen viidenkymmenen sivun mittaisen tiivistelmän motivaatiosta; eittämättä ironista lukea oppikirjasta itsestäänselvyyksiä siitä, kuinka sisäisesti motivoituneen opiskelijan on mahdollista saavuttaa virtauskokemuksia, kuinka tiedonjano on sisälähtöistä ja kuinka konkreettinen palkkio, esimerkiksi raha, saattaa latistaa jopa sisäisesti motivoituneen. Minäpystyvyyden tunne vaikuttaa myös merkittävästi motivoituneisuuteen: jos opiskelija asettaa realistisen tavoitteen ja tukee sitä osatavoittein, ja tietty uskoo suoriutuvansa tehtävästä, on melko todennäköistä että työskentelyn mielekkyydestä seuraa tavoitteen saavuttaminen. Kuka asetti minuun tavoitteen: psykologiasta on kirjoitettava laudatur?

Rutiinit riepovat. Kesällä riekkuessa helposti kaipasi kotiin ja kouluun ja pysähtyneitä iltapäiviä (voikukan siemenet pyörteilevät leudossa elotuulessa, ruoja miten runollista.) Tätä on jatkunut viikon. Päiväni ovat niin kadehdittavan täyteläisiä ja rutiininomaisia, että kaukana asuva ystävä facebookin alareunassa osaa luetteloida päivieni kulun täydellisessä aikajärjestyksessä tokaistessani notta normipäivä, hyvää kuuluu. Hyvää kuuluukin, ja viihdyn. Joskus jopa pelottaa, että elämä loppuu kesken. Se on vaan hyvä, merkki siitä, että viihtyy ja tekee juuri sitä, mitä tahtoo. Tuhoisampaa olisi pelätä, että joutuu jatkamaan eloa. Vaiti takarivissä, pelko on ihan luonnollista - varsinkin jos on tyttö - ja sen kanssa oppii elämään.

Rutiineihin kuuluu se, että kotona nukutaan. Olen saattanut ehdollistua kodin levollisuuteen. Kun avaan kotioven, sieluun hiipii uupumus, kemiallisille aistinalueille tulvahtaa maitokahvin aromi, on välittömästi vaihdettava haaroista revenneet pellavahousut ja marimekon raitapaita. Jos parasympaattinen hermosto ei kuitenkaan  ole ollut edes aikeissa aktivoitua, käy heikosti. Osa minusta valmistautuu lepäämään, osa tahtoo toimia, tien päälle, pätemään, vaikuttamaan, luomaan. Osa valuu hämärissä huoneissa  haparoimassa tiskejä kaappiin, hyräillen laskostamassa pyykkejä. 

Ehkä se on niin kuin samainen ystävä tokaisi tänään samaisessa alanurkassa: muuten on ihmisellä eheä olo, mutta ympäristö säteilee negatiivista energiaa. 

Seinät kaatuvat päälle, ilmassa leijuu pöly, haiskahtaa pysähtyneelle, jotenkin vanhentuneelle. Pitäisi viuhtoa taas tovi muualla, kerätä aimo annos uutta energiaa, palatessaan luoda sen voimalla entistä suotuisampi atmosfääri tänne, kotiin. Retki tekisi ihmeitä. Seikkailu ja aiemmin koluamattoman ympäristön raikkaus. Paikallaanolo nuuduttaa. Retkillä on siis käytävä, muttei säännöllisillä, ettei niihinkin synny negatiivista energiaa säteilevää rutiinia. Eikä ennen aikojaan, muuten ei tunnu miltään.   

Maanantain jälkeen tulee torstai ja  tulee kiire. Mielii baanalle, mutta viikko on sujahtanut rutiineissa , eikä tiedä, minne suunnata. Torstain jälkeen on sunnuntai-ilta, kynttilän liekki valaisee seinälle värisevän kiilan, pelikaanin siluetti syö pulun siluetin. Motivaatio ei vielä riitä opiskelun tuloksellisuuteen, on myös maltettava toimia ja suljettava häiriötekijät sekä tietoisuudesta että ympäristöstä.  

Minä olen motivoitunut! Haluan tietää lisää ja enemmän ja paremmin, tutkia itse, jos kukaan muu ei ole ehtinyt. Kuitenkaan, ehkä epäonnistumisen pelossa, en pysty lukemaan. Kun katson kaikkea sitä, mitä pitää tietää, tulee epätoivo. Usein valitsen sattumalta aineistosta sen kappaleen, jonka sisällön osaisin unissani, ja uuden tutkimuksen löytäessäni säikähdän, kun en vielä tiennyt ja on liian myöhäistä oppia uusia asioita ja mitä muuta on päässyt ohi? Onko tutun tiedon kertaaminen sattumaa? Saattaahan sitä mieluummin kerrata, ennalta tiedettyä. Tiedostamaton ohjaa toimintaani, yrittää kohentaa minäpystyvyyden tunnettani. Mahtavaa.

Helpompi olisi olla lukematta. Kailottaa kovaan ääneen, ettei tavoitetta ole, kunhan läpi pääsen niin hyvä tulee eikä ketään sitä paitsi ne arvosanat juur kiinnosta.

Harmi, että vaaditaan niin paljon. Kaikki eivät siedä painetta yhtä hyvin, minä en siis ollenkaan. Haluaisin lukea ja opiskella ilman, että kukaan arvottaa tietämääni, päättelykykyäni tai kykyäni havainnoida maailmaa ja lisäksi kykyä jäsentää sitä. Kas, kun maailma on niin suuri ja kaikki niin kovin suhteellista.

Saisipa vain tietää. 

Kaupunkikrapula

Ensin on laitettu tukkaa tunti - puoltoista. Sitten on vehdattu peilin edessä tovi jos toinen pähkimässä, laittaisiko oranssit vai violetit legginsit (kun housut unohdetaan kuitenkin kotiin.) Maalataan kasvot, kahdenkymmenen neljän karaatin kultahippuja huulikiillossa. Kaiken tämän jälkeen aikaansaapa menestyjä saattaakin lähteä tomerana toimittamaan. Toimitellessa ympäriinsä tyhjää, poukkoillessa ja poikkeillessa kahveille ja kinkereille lipuu päivät ohitse, pikkuhiljaa ne siirtyvät sokoksen jätskibaarista ryppyvoideosastolle.

Minä kävin tänään vaatekaupoilla. Tavoitteena oli löytää vaate, jossa voi olla ja toimia ja päivänsä puuhastella, metsässä, koulussa ja kotona. Joka on kiva pukea aamulla (miettimättä, sopiiko mikä housu minkä paidan kanssa ja että mitkä sukat nyt lainkaan voi laittaa), rientää menoihin ja illalla riennoista riutuneena riisua tuolin karmille seuraavia rientoja odottamaan.

Näitä housuja on mahdoton löytää. Kaupungin sykkeestä löytyy hepenettä ja remeliä, mutta missä järki? Missä minä? Miten tämä puetaan? On toivotonta yrittää löytää vaate, jossa on mukavaa ja joka istuu eikä näytä typerältä tai pyrkyriltä tai mikä pahinta, lokeroi kantajaansa mihinkään älyttömään genreen. Ne on ne vaatteet suunniteltu puettaviksi silloin, kun on aika rynnätä takaisin kaupungille edustamaan ja hankkimaan lisää lumppuja jotta voi edustaa lisää. Kierre on loputon ja suurta huijausta.

Ja kun kaikki on niin ihanan kallista. Ja mitään siitä kaikesta ei halua ja jotain on kuitenkin hankittava. Millään ei tahtoisi maksaa montaa rahaa asiasta, jonka semihaluaa. (Sama juttu huonekalukaupalla. Kaikki näyttää ihan kivalta joo, mutta näennäiskätevää on kaikki. Järjestelmällisyys sikseen, tämä on ultradesign ja tulet pöyristyttämään vieraasi tällä skandinaavisesti muotoillulla hypermelamiini_teeseitse_hyllyköllä, johon ei mahdu nuottikirja pystyyn. Lipastoa et saa alle neljänsadan, eikä mikään niistä ole kiva, joten ostaja on velvoitettu maksamaan neljäsataa kompromissista. Maailma on paha!)

Työpäivän mittainen kauppakierros. Uupunut nainen saapuu kotiin saaliinaan Jonagold-omenoita, jalassa samat vanhat sammarit. Nyt ainakin tiedän, mihin en missään nimessä halua pukeutua. Itsetietoisuus huitelee pohjalukemissa, vaikka kulutettu on koko päivä ja askelmittari paukkuu kahtakymmentätuhatta ja vaikka mitä ja harhaluuloja.

Maalla on toisin.

Ei ryntäilyä, ei asusteita eikä trendikästä leikittelyä. Voi vain olla ja joko tehdä ja saada aikaiseksi tai olla tekemättä. Aika ei hupene näennäiskiireisiin eikä tärkeilyyn. Asiat tapahtuvat - tai useimmiten eivät - mutta ihmisenä on eläjä hyvä ja riittävä juuri siinä, missä sen paikka on. Ilman yhden yhtä putiikkia.

Kunpa vain joku koputtaisi ovelle ja toisi ne housut, jotka jalassa voi viedä koirat metsään, lähteä rannalle kitaran kanssa tai kykkiä vadelmapuskassa. Kunpa. Kykkimiseltäni en millään ehtisi niitä etsiä.

PS. Tämä helvetin jumanji on jatkunut tuloksetta halki tämän vuoden, tämänpäiväinen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen ahdistus.

Mistä näitä hybridikissoja oikeen tulee? ja muita sisäpiirivitsejä.

tämä on teijona

Helppo sitä on Suomenmaan kaupunkeja kierrellä, hypätä juniin ja linja-autoihin, päästellä pohjoisesta Hankoon jumalatoonta kyytiä vailla huolta huomisesta. Vaan yritäpä päästä Eurooppaan tai edes metsään. Metsään tahi Euroopan kaupunkeihin (Lontooseen tai Pariisiin, sama se) halajaa matkanneen mieli, mutta ei. Viime viikolla kariutui matka mökille, yksin ei ole hauska kalastaa. Tänään kariutui ensin matka merille, Rauman saaristoon kiitos sään, ja jälkimmäiseksi lystiksi retki Lontooseen tyssäsi Tuiskulaan, kiitos vr:n henkilöstön kutka eivät saaneet minua kiinni ilmoittaakseen että iltavuoro Porista Tampereelle on lakkautettu. Kirotut! Tee nyt näiden kanssa vallankumousta, karista nyt kotikontujen pölyt kannoista kun alla on tosiaan vain ne kannat ja ympärillä kilometritolkulla peltoa. Peltoa, peltoa.

Kävisin siis käymään ahon laitaa minä iliman paitaa, mutta jotkin voimat estävät tekemästä matkaa. KRP? Valtio? Liikerit?? Kuka tästä on vastuussa?

Onneksi tässä pienen kylän suuressa torpassa on kylän mainioin kotiteatteri ja kattavin animaatiovalikoima, Madagaskar 2 - escape to Africa (suosittelen) sekä Kung Fu Panda (en tiedä sanoa vielä) plakkarissa; jälleen freecard muutamiin pöytäkeskusteluihin joissa olisin ilman tätä etappia jäänyt taasen ulkopuoliseksi.

Ajan hermoilta tipahtelu koituu matkaajan vihulaiseksi. Toki sitä murjoo kaskua jos toista riennoistaan, mutta kuta kiinnostaa kuulla moisia? Ajan hermoilla on pysyttävä, sillä hervottoman kollektiivihepulitilan saavuttaakseen on matkailijan pysyttävä aloillaan tovi jos toinenkin, sillä satunnaisesti pöydässä poikkeava ei kuinkaan voi käsittää, mikä niissä avaruusliikereissä ja lentolupakirjoissa nyt oli niin hauskaa. Ja tästä edemmäs, kas, piiristä ken lähtee, se piirin huulen taakseen heittää - palatessaan on vallan pudonnut, sillä kuka jaksaa kerrata poissaolleelle kaskun kehityskaarta - uhmaiästä murrosikään, saattaapa olla että on jo lentänyt pesästä koko kasku.

On psyykattava itseään; eivät ne sisäpiirivitsien esiäidit, kuoriutumassa olevat tiettyä viikonloppua viettäneen porukan yhteensitojat, kovin hillittömiä kuitenkaan olleet, ja hillitönkin voi olla olematta hauska. Joukkohysteriaa!

viime kerrasta on aikaa

Sitä kun kerran jättää kirjoittamatta, on helppo jättää uudestaan ja sitä seuraavana päivänä.

Kun kaikki on oikein ja hyvin, on vaikea kirjoittaa siitä nokkelasti - pyrin varsin usein kuorruttamaan kokemukseni satiirimarengilla ja kiertämään karvaita kiivejä kruunuiksi. Näin ollen on jäänyt kertomatta moni seikkailu;
Turku, Kajaani ja Tuiskula. Jazzin pyörteitä paviljongissa, makkarankääntelyä lapsuuden maisemissa, ensi-iltoja ja esityksiä ja minusta löytyi muusikonpentu, vielä untuvikko, mutta hyvää vauhtia kuoriutumassa on se. Hulvattomia hetkiä kerrassaan ja hulvattomia kohtaamisia. Tiesittekö, että Turussa on anniskelu, jossa bingotaan joka tiistai? Siellä taideakatemian värikäs väki kisailee kumiankoista ja juomakupongeista ja hurlumhei! Nyt tiedätte.

Tänään leivoin sämpylöitä ja hiekkakakkuja (resepti sanoi että suklaapisarapipari tulee siitä, mutta hiekkakakulta se hampaissa tuntuu.)

Tiesittekö 2. että pajunköysi ei ole vain fraasia varten lausuttu sana, vaan että sillä voi sitoa oksat yhteen ja rakentaa oksista talon? Tai vihdan, vitsakseksi kutsuttu sitkosköysi kestää kietomista murtumatta ja on oikein oiva asia.

Talosta tuli piskuinen mutta talo kuitenkin.

Sain huuliharpun! Isältä. Jos joku pyytää sävelmää, olen pulassa. Mutta niin onnellinen! omistan sentään huuliharpun. Muikkusen Nuuskan kanssa istuskellaan sitten silloilla keväisin ja hengitellään kevätsävelmät ja herätetään koko laakson väki.

Lienette nähneet, että tästä ei seuraa mitään huonoa, lopetan tähän, täpisen vaaleassa kesäyössä ja kun näen tähdenlennon, muistan olentoa joka kertoi toivovansa joka kerta maailmasta vähän parempaa paikkaa (ja toivon ihmisille enemmän iloa, piirun verran.)

joskus riittää, että löytää asennon jossa keuhkot lepäävät.

Valkoisen miehen taakka

On härskiä olla sivistynyt eurooppalainen. Ravata kovin väsyneenä taukotupakoilla kourassa kupillinen viimeisillä hiluilla hankittua kahvia. Silmäpussit valuu pitkin poskia ja niitä kompensoidakseen ihmisenlapsi yrittää kietoutua kivaan kolttuun, näyttääkseen kaikessa köyhyydessään edes jotakuin menestyneeltä.

Köyhyyteen on toki olemassa lääke; kelan odotussalin seinillä kaikuvat tukahdutetut yskäisyt ja vieressä odottelevan rouvan päivittelyt aiheuttavat sisälläni sosiaalisen kuohunnan. Olisi muutakin tekemistä ja eikö tuo rouva nyt näe, että minä luen, sivistän itseäni tutkimalla afrikkalaisten olemisentapoja maailmankulttuurien aikakirjasta, juuri niin kuin länsimaisen humanistin tuleekin. Takanani istuu ylväs, häikäisevän kaunis musta nainen. Hän tarkkailee minua myötätuntoisen huvittuneesti, hieman ylhäältä päin. Välttelen katsetta, kerään paperini ja kiiruhdan lasikoppiin - joku voi kiilata edelle eikä minulla ole aikaa hukattavaksi.

(Kirjassa kerrottiin, kuinka suuri osa Afrikan alkuperäisväestöstä, esimerkiksi pygmit ja hottentotit, ovat joutuneet väistymään länsimaisen sivistyksen tieltä imperialismin ajoilta lähtien, eivätkä asiat näin 2000 -luvulla ole yhtään sen paremmin. Sivistyksen levittäminen tuntuu olevan yhä valkoisen miehen taakka. Kerrottiin myös, että nyt nämä luonnon rinnalla, sen kanssa eläneet heimot ovat suljettu pääosin reservaatteihin, heidän elinkeinonsa ja alueensa tuhotaan meidän nautintomme tähden. Kansat, joiden elämäntehtävänä on ollut pääasiassa syödä, nukkua, tanssia ja lisääntyä, ovat nyt siirtyneet parempiensa tieltä - näinkö?)

Me edistyneet olemme kuulemani mukaan vasta heränneet teollistumisen varjopuoliin (se sama historiankirja kertoi.) Meidän tapamme kuluttaa imee kuiviin sekä luonnonvaroja, myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole hurahtaneet niinkutsuttuun kehitykseen. Viemme elinkeinoja talouskasvumme turvaamiseksi niiltä, joille elinkeino todella tarkoittaa keinoa pysyä elossa. Esimerkkinä tästä taannoin uutisoitu tapaus Stora Enso, joka valtaa maata viljelijöiltä tuottaakseen eukalyptusta tavalla, joka köyhdyttää maan alta aikayksikön (hs 26.4). Näin se käy.

Kaiken tämän paatoksen soisi johtavan parannusehdotelmaan. Suuriin linjauksiin ja jylhään voittokulkueeseen. Ei. Me olemme kaulaamme myöten sivistyksen suossa ja siihen jäämme. Ne, jotka todella osaisivat meitä auttaa, ovat kuolemassa sukupuuttoon; länsimaiset kannibaalit tekevät hidasta itsemurhaa.

Vielä on mahdollisuus oppia. Irrottautua suurista vaatimuksista, jotka ovat ainoastaan mielemme sisäisiä, joita pidämme yllä itse. Turha syytellä ajan henkeä, me teemme itse ajan hengen. Jos väsyttää, on pysähdyttävä lepäämään. Jos hukkuu informaatiotulvaan, on suljettava silmät ja kuunneltava hiljaisuutta.

Nöyrryttävä kuulemaan, mikä on tärkeätä elämässä. Juuri nyt.

Den glider in!

Siinä meni jälleen vappu. Muistoksi jäi hiljainen kaupunki kuin kaatopaikka; Moron hehtaariroskiksista huolimatta ilonpidon sivutuotteet krapulakohmelossa niillä sijoillaan. Skumppapullot, pizzalaatikot, valpurinkissat minihameissaan ja hyljätyt teekkarit kaikki tyyni samoissa ojissa. Mikä ihana kansanjuhla, tunsin suurta yhteenkuuluvuutta ihmiskunnan kanssa!  Voin kuvitella, miten juhlineen tajuntaan iskeytyy hajun ja kaiken roskan myötä välähdyksiä yöllisistä retkistä hänen kulkiessaan kaupungin halki - jostain Kalevan kulmilta (missä mun koti on?). 

Neljän päivän loma on puolessa välissä, ja tunnen itseni entistä väsyneemmäksi ja saamattomammaksi. Tämä ei takuulla johdu kuplivasta juomasta eikä aamuyölle venyneestä riekkumisesta. Eilisen matsin jälkihuuma paisui huimaksi juhlinnaksi, jopa valpuria yhteisemmäksi ilonpidoksi. Hetken sai olla ylpeä kotimaastaan, kunhan sulki silmänsä tankotytöiltä ja miehiltä niiden ympäriltä, muutaman nurkkapöydän ärhentelijöiltä ja Semaforin ikkunasta aukeavalta kaupunkinäkymältä. Kyllä, olin Semaforissa. Kyllä, pilkkuun asti. Saatte hirttää.

Aurinko johdattelee taas puistoon minut, tai terassille. Se niistä töistä. Töistä ja töistä.

suo kuokka ja sanni

viidentenätoista huhtikuuta en voi muuta kuin ihmetellä sitä, ettei ihmiselle riitä mikään. 

jospa olisi pieni tilkku vuokramaata ja muutama hassu huone huollettavana, joitain asioita opiskeltavana ja ehkä mies ja eläin paijattavana. siinä kaikki. 

kotiloiden herättämä syksyinen empatia on sekin mennyttä kauraa (tai ylivuotisia kengänpohjallisia & lasinsirpaleita, joita olen saanut pihastani nyhtää). niitä on saatana miljoonia ja ne on kuvottavia. joutaa roskiin sekä etanat että empatia. mitään murskaantuneita kavereita surreet vaan toisiaan söivät, pedot.

enskaripaine puskee päälle. minä joudun ottamaan vastuun tekemästäni, teos tulee kantamaan minun nimeäni. jokainen muuhun käytetty hetki luo omantunnon tuskia, ahdistusta tekemättömistä töistä. ahdistus purkautuu rikkaruohoihin, joita ei varsinaisesti ehtisi kitkeä. tahtoisin kylvää nurmen ja yrttitarhan, lukea historiaa ja ehkä filosofiaa. 

(jos käsiä ei olisi sidottu aikaan)

seitsemännentoista päivän fiilikset eivät juurikaan eroa menneestä. aika kulkee omia polkujaan ja imee energiarippeet ihmisestä. kaapin takit lisääntyvät ehkäisy-yrityksistä huolimatta, kuin itsestään. antaisivat ihmisen olla.

maatuska lepää keskeneräisenä lattialla kahlittuna vaneerilevyyn. teokset hapertuvat, maali haalistuu ja lohkeilee niin, ettei enää muista, mitä varten värit olivat muotoonsa luotu. pitää maalata uudelleen, niin monta kerrosta, ettei kuva katoa, tinnerillä eikä raapimalla.

1. olla nöyrä maailmaa kohtaan; kunnioittaa sitä ja muita siinä asuvia.

2. vetäytyä kohtuuteen, nauttia ja tutkia loukkaamatta

3. säilyttää järki

vaikka kaikki jääkin kesken, elää toivo siitä, että päivä päivältä asiat kehittyvät piirun verran oikeammanlaisiksi. 

inspiroidu!

Kirottu olkoon kevätflunssan aika. Lojuu ahdistuneena pölyisessä huoneessa palelemassa, heittelee räkäliinoja pitkin mäkeä ja toivoo, ettei kukaan tahdo tavata. Mieli on kuitenkin virkeä ja surffaa verkkokauppa-aalloilla intensiivisesti etsimässä maatuskoja ja tuhlaamassa rahoja, joita valitettavasti ei ole.

Jospa huomenna viimein aloittaisin sen kauan kaavaillun tilkkupeiton rakentamisen; silläkin uhalla, että siitä tulee varsin kirjava sekamelska tunteita, tuoksua ja turhautuneisuutta. Nurkassa on suuri bambukori ääriään myöten täynnä kerääntyneitä lankakeriä ja erääntyneitä lupauksia.

Kevät taitaa viedä voinnin lisäksi keskittymiskyvyn. Silmien takaa kutiaa niin, että niitä ei voi pitää kiinni, vielä vähemmän auki. Tähän sekavaan lauseeseen päätän reportaasini, ja myönnän, etten todellisuudessa saa edes haettua kokakolalasia mieletöntä mielihalua tyydyttämään.

Vihreänkaipuu

On aika kaivella viime kesä esiin ja aloittaa kevätfiilistely. Ensi kesästä on tulossa päätähuimaavan huima, tiedossa on pitkä, kuuma ja sitäkin köyhempi l o m a , joten innolla-odotus on aloitettava ajoissa eli nyt.

PART 1

Nuori Teatteri Ristijärvellä
- "Seuraavaksi luvassa kahden minuutin kaatuilu- ja kännäämiskohtaus"

Nälkäinen kasvissyöjä & mustaa maissia

Kimppakuperkeikka -projekti on tyystin kesken, mutta viimeistään tulevan kesän leirillä leivotaan suuria akrobaatteja.

Yhtenä lokakuisenako yönä se oli, ystäväni E muisti minua tekstiviestillä Suomen toiselta puolelta: "näin youtubessa videon, jossa pidettiin pohkeista kiinni. Ehkä se on se ratkaisu?" Saas nähdä, jahka nurmet sulaa - täältä tullaan, Kainuu!

PART 2

Mökki-ikävä on suuri myös. Kauas kaupungin sykkeestä, trendien ja katupölyn ristipaineesta. Kalaan.

V-V viihtyy paremmin skedemestoilla, mutta pienen suostuttelun saattamana venyi verkoille. Tästä jässikästä kuullaan vielä. (Pojasta, ei kalasta. Tai mistäs minä tiedän.)

Jatkuu seuraavassa numerossa.

neiti on kyllästynyt äijäilyyn. 

neitiä ei huvita verhoutua harmaaseen. neiti ikävöi auringonpaistetta ja paljaita varpaita. neiti haaveilee väreistä, roiskii niitä näkymättömille kankaille näkymättömissä huoneissa. sitten joskus, kun on enemmän aikaa, neiti ui viljankeltaisessa ja rairuohonvihreässä kesässä, tuskailee hiessä ja viilentää jokapäiväisen rakastuksensa pyhäjärven kalojen kiusaksi. 

illalla neiti käpertyy sametinsiniseen ja syvään violettiin, tuoksuu ruusunmarjoilta ja antaa syksyn tulla eteistä pidemmälle.  

neiti aikoo sairastua bulimiaan, jossa suklaa korvataan rakastuksilla. jokainen ähky oksennetaan ulos ja häpeillään, jumalauta. 

On hyvä varautua vieraisiin

Suuri uuni kevätillan pimeydessä hautoo katalia juonia vastoinkäymisten varalle. Kyhjöttää nurkassa viattoman näköisenä; suu ammollaan levittää kotoisaa lämpöä tupakeittiöön. Sen pankolle on kissa kiertynyt kerälle kehräämään, kehrää karitsankiharat kultaiseksi langaksi josta akka toolissaan keinutellen neuloskelee tossukoita. Tossukat akka ripustaa pussiin ovenpieleen. Siitä saavat vieraat ottaa ja laittaa jalkaansa, puulattia on usein hyinen näin maan routimisaikaan. 

Vieraiden varalle:

Pannuleipä oreganolla

1 Lähes pilaantunut kaurapuuro

1 Lähes pilaantunut maidonloppu

1 Kohta pilaantuva muna

Pari kourallista Vehnäjauhoja

Tuulahdus Leivinjauhetta

Lorauta myös Oliiviöljyä

Maun mukaan Yrttisuolaa

Samoin Oreganoa

1 Peukalovarpaan ohueksi pureskeltu kynsi

Kaikki Englannin kuullunymmärtämistunnit 

miksei samantien koko opettaja (mielivaltainen määrä)

Illan Lenkkeily räntäsateessa

1 Kirjaston musiikkiosaston täti ja kaikki ne lainaajat jotka ei palauta Patti Smithejä ajoissa

3 ämpärillistä Värikkäitä, energisiä ihmisiä

Liukuvalla syötöllä Kevätmuotia

1 Nurkassa lojuva suuri, pysähtynyt, silti tikittävä pariisilaistyylinen kello

 

  Sekoita ja lyö pellille. 

Paista uunissa mustaksi.

Syö ja oksenna.

kaiken tämän jälkeen

pulpetin takana kahdeksasta neljään aiheuttaa oireilua ajatusvammaiselle lapselle. rutiinien lamauttamana lapsen luova ajattelu ylettyy juuri ja juuri leppäkerttuun, jonka se raapustaa uskonnonvihon kulmaan kuulakärkikynällä. lapsi piirtää ja sotkee leppäkerttuja ja turhautuu assosiaatoidensa köyhyyteen. missä leppäkerttu asuu ja kenen kanssa? onko leppäkertun ikkunalaudalla kukkia? miten leppäkerttu viettää lauantai-iltaa saunan jälkeen, poksauttaako skumppapullon vai viuhahtaako niittylemmikkien luona, pakarat paljaana? 

häiriö luovassa ajattelussa johtaa tyhjäntoimitteluun. kivien potkimiseen. sättimiseen: mieli, liiku! silmät, nähkää! korvat, kuulkaa! aistikaa nyt joku jumalauta, kun minä itse en jaksa! makaa lattialla, maalissa jaksamatta roiskia pisaraakaan kanvaasille, makaa parketilla etsien katon laudoituksesta oksakohtien muodostamia kasvoja. banaania mutustellen muistelisi miksi syntyi ja kuvittaisi kuolemansa jos jaksaisi.

Runouden loppu.

Ihmisillä on niin tolkuttoman raskasta ja ankeaa. Tiettyyn pisteeseen asti se on melko huvittavaa, mutta sen tullessa liian lähelle tai epäreilun raskaaksi tahtoisi vain piilottaa päänsä punaiseen emalikulhoon ja antaa sokerisen vattuhillon valua poskia pitkin. Joskus toivoisi auringon jalkautuvan ravistelemaan kaikkia niitä kulkijoita jotka kuvittelevat kantavansa koko maailman taakkaa.

Maailmasta puuttuu rohkeus, luottamus.

Tahtoisin asua Kajaanissa ja ottaa selvää siitä paljon vaahdotusta Kainuulaisesta Identiteetistä, mutta jollain todella ujolla tavalla tunnen lähes velvollisuudekseni rakentaa Nousevaa Teatteria ja lämmittää puutaloani Tahmelassa. Mualimasa on niin paljon maisemia ja suuntia.

Joku kerran sanoi jossain kohtauksessa, että tulevaisuus on vain aukko tässä hetkessä. Hätkähdytti, että joku saattaa kokea niin. Aukko.

Hulvatonta elonmenoa!

1. Jos nyt on kerran lama, eikä kellään ole rahaa, niin missä se raha muka on, kun sen määrä on kuitenkin vakio? Tuli vaan mieleen.

2. Olen elänyt suhteellisen pitkään autuaan tietämättömänä olemassaolevista ydinkärjistä. Onhan niistä nyt ollut puhetta, mutta että kakstuhatta kakssataa, yhden valtion hallussa. Käsittämätön juttu, ettei se hallussapitäjä pelkää niiden räjähtävän vahingossa. Kas, kun kävisi tsernobilit (inhimmillinen vahinko) niin olisi Yellowstonen järähtely tupakkayskää sen ryminän rinnalla. Minua vähän pelottaa, mutta tämä asia vain aavistuksen.

3. Jumalaton luettelo poliittista asiaa.

4. Mikä ihme siinä kainuulaisessa identiteetissä on, että siitä vaahtoavat suu vaahdossa kainuulaiset? Miksi minä en ole juurtunut mihinkään identiteettiin? (Saattaisi tosin vain rajoittaa avartumista.) Missä on muiden maakuntien identiteettitutkielmat? Yhteenveto kaikkien maakuntien identiteeteistä ja päätelmä; tutkivaa & vertailevaa journalismia teatterin keinoin. Kiinnostaisiko moinen jaarittelu ketään? Varsinkaan, kun kääntyvät päälailleen kätten käänteissä moiset ennakkoluulemiset, kaupan kassoilla ja busseissa, lenkkipoluilla koiran kanssa käydessä. Yhtäkkiä heittäytyisi yrmynä tunnettu riemutanssiin, veisi kuin veitsi, sulava askellus salaisi satakuntalaisuuden visusti.

5. Jos jokainen nukkuisi vähän pidempään ja piiloutuisi kotiinsa hamstraamatta mitään kummallisempaa, vaatimatta elämältä muuta kuin musteen tuoksua ja puhdasta pyykkiä, olisi maailma parempi; näet, työpäivä kun lyhenisi, ei tarvitsisi maksaa suuria rahoja työntekijöille, ja kun ei tarvitsisi kuluttaa, ei kuluttaja tarvitsisi suuria rahojakaan. Olisi vaan, eikä menisi hyvä aika hukkaan. Kohtuutta ja rakkautta. Täten julistan kansalle sekä arvon markkinointitaloushempsukoille: ihminen tarvitsee elämänsä aikana yhden moottorisahan. (kunnes se on entinen). Kun jokaisella tarvitsevalla on jo moottorisaha, niitä ei tarvitse kehitellä eikä tehdä enempää, ennen uuden sukupolven moottorisahatarvetta. (Aallonharjalla käytetään isoisien vanhoja sahoja, retro on muotia.)

7. Suutele koeviikkoani, viidesti. 

8. Haluaisin rakastua.

ei otsikkoa

Tokaistessasi riippuvaisuutesi ohimennen olet kadottanut kaluutesi.

Johnny oli löytänyt veturinkuljettajan hatun
Siperian radan varrelta Novosibirskin rajalta
Verrattoman kulkijan hymy on vajaa
- siinä missä ennen oli hammas, on nyt oiva paikka piipulle
hulvaton mies kerrassaan

Johnny oli käynyt siellä missä taivas leikkaa maan
purjehtinut vastatuuleen Biskajanlahdella
Kapakoissa ystävät kumartuivat kohti
ja kernaasti hän tarinoi kuinka
biisoninruohovodkan voimalla matkasi
Malawista Neuvostoliittoon

Johnny oli kulkenut niin kauan kuin tiesi
ainakin niin kauan kuin sanoi
koskaan ei kertonut mitä pakeni ja miksi
kätki sen itseltäänkin, ripotteli vuorille ja valtameriin
salaa ja vähitellen luuli pääsevänsä irti

"Seinillä on tapettinsa,
tunteilla päiväkirjansa,
ruumiilla vaatteensa. Näistä
koostuu Arkipäivä,
suoja seiniä, tunteita
ja ruumista vastaan.
Vaatteilla päätämme
keitä me emme

ole; sanoilla
kahlehdimme tunteiden
eläimet; hyvin hoidetulla
huoneella piilottelemme
kaiken, miltä puuttuu
nimi."

Gösta Ågren, Arkipäivän voitto

Enemmän kuin Suomen pohjoiseen tahdon kiitää Venäjän halki
Trans-Siperian rataa Novosibirskin kautta Vladivostokiin.

Minä, minä, minä.

Viime yönä ripustin pyykit ja värjäsin hiukseni punaisemmiksi.
Kysyin puhelimessa, kuinka lopettaa ikuinen rimpuilu, keskittyä oman, rakkaan kasvamisensa sijasta tarkastelemaan olintilaansa ja ympäröiviä asukkaita.

E ei tiennyt sanoa, mutta sain Haasteen (en muista enää, haastoinko minä vai tulinko haastetuksi, Haaste ku Haaste): Kirjelmä: Positiivisia huomioita maailman ilmiöistä sekä olemisen tavoista.

Toki tämän päättyessä seinillä kaikuu tyhjiä kappaleita, jotka alkavat niin ikään: "Ja kuinka tämä vaikutti minuun?", "Toivoisin olevani hattu-ihminen", "Sykähdyttävää, jonain päiväni minäkin makaan pölyisellä lattialla, huoneessa jonka seinänreunustat ovat tyhjät, juon kitkerää kahvia ja karistan palmujen juurelle". "Tämä kaikki teki minut surulliseksi, mutta ei huonolla tapaa, vaan tavalla, jolla kävellään syksyn ensimmäisenä pakkasaamuna järvelle, sillä tavalla, jolla hymyillään vanhuksille, osoitetaan yhteinen tietämys."

Olemisentapa. Olemisen tapa. Tapa olla. Kuinka tahansa, kaksi sanaa ja koko maailma.
Todellinen haaste on upota ympäröivien tapojen valtamereen niin, että vahingossa muuttuu itse planktoniksi ja tarttuu hetulaan. Valaalla on valta, valas vie minne valaan tahto. Avonaisesta suusta avautuu kirjava kokoelma kaloja (ja korallia.)

Sattumanvaraisuudella antaisi muille tarkastelijoille mahdollisuuden huvittua.

Omakuva: Afrikan kokoinen nainen

 Akka makaa sohvalla ja mättää lohtusuklaata. Rasva imeytyy sen kudoksiin ja kasvattaa akan Afrikan kokoseks. ”Lohtusuklaata on syötävä, että pysyy sielu vireenä.” Siinähän on aivan jumalattoman ongelmallinen oravanpyörä, johon väliaikaisesti puutteessa elävä seksuaalikelpoinen naaras laittautuu. Kun se on mättänyt itsensä Afrikan kokoseks, ei kenenkään tee mieli enää pumpata sen sieluun yhtään mitään. 
 Kumma on se aukko, joka akkojen sisässä on. Alati tarvitsee olla mättämässä millon mitäkin. Jollei se joku oo lohtusuklaa tai uros, on sen oltava detox tai pullovesi. Jos kukaan tahi mikään ei sitä täytä, heittäytyy ne hankaliksi ja tilaa Me Naiset jonka pääkirjotuksesta ne saa lisää lohtua siihen pohjattomaan kaivoon, jota aukoksi sielussa kutsutaan. Akka on yks aukko, sanon minä, ilman minkäänlaisia sovinistisia vivahteita. 
 Jotkut akat on sentään tajunnut, että kun jättää aukon tyhjilleen, se syvenee ja syventää samalla sekä sielun että sietokykyä (vaikutusta nieluun ei ole vielä todistettu kliinisissä olosuhteissa, mutta tieteellinen läpimurto alkaa olla käsillä.) Tällöin saattaa kuitenkin esiintyä ikäviä lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi megalomaaninen maailman tarkastelu tai vaihtoehtoisesti syväluotaava itsetutkiskelu runoelmamuodossa. Lieveilmiöt ovat kuitenkin mitättömiä, kun niitä vertaa siihen suureen iloon, joka on ammennettavissa syvän sielun syövereistä; mättäämättä aukkojen siilo säilyy hekumallisena ja siihen on mukava uhrata hetki tai pari. 

let's make art

Joskus hävettää myöntää olevansa kiinnostunut kielestä ja sen kimuranteista ilmiöistä, tai siis silloin harvoin kun joku sitä kysyy.

Kirjallisen ilmaisun oppilaat kävivät vakoilemassa tyyppejä kaupungilla. Huomattavan moni - minä mukaan lukien - valitsi tekstinpätkäänsä akan. Akka oli vääjäämättä vihainen, pukeunut burberryyn, hikoili ja huokaili. Jäätävää. Ärsyttää kaikki pinkit ja tärkeilyt ja stokkat ja liukuportaat.

Landella on parempi. Tonneittain rehellistä naista turkoosiin tuulipukuun verhottuna. Vittuun sievistely.

En pidä siitä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Vihaan myös kaartelua.

1. Mitä helvettiä tekee lukion pitkällä matematiikan oppimäärällä, kun insinöörien jonkun tekniikkahumpuukimatematiikan kirjan sivulla 120 kerrotaan, että prosentti on yhtä kuin sadasosa = o,o1 = 1 % . Samaisen kirjan loppusivuilla kerrottiin ekvivalenssista ja implikaatioista (samoista asioista mistä silloin viidennelläkin, tällä kertaa vain insinöörien kielellä). A) Millasta hele vetin alkeismatematiikkaa se alkukirja sisältää, jos sivulla 120 päästään prosentin saloihin, B) Yllättääkö jotakuta vielä epäilyttävät hyödykkeet (kuten lämpömittari hanassa, näyttää joko punaista tai sinistä veden lämpötilan mukaan - ettei tarvitsisi kastella sormia) (Toiseksi esimerkiksi annan tuliterän silitysraudan, jossa on megalomaaninen kahva -miehen käden kokonen -- moniko mies silittää, nyt vittu jätkät oikiasti - ja siis sen megalomaanisen kahvan alla, mahdollisimman hankalasti, lämpötilansäätövipstaaki. INSINÖÖRIT! Kolmanneksi esimerkiksi voisin antaa mun jääkaapin asettelun jos jaksaisin selittää kuinka se aukeaa epäloogiseen suuntaan.

2. Olen korviani myöden täynnä parinkympin kriisiä potevien nimeltämainitsemattomien henkilöiden parisuhdetragedioista (tai pikemmin tragikomediasta). Jos henkilö A tykkää henkilöstä B ja henkilö B tykkää henkilöstä A, nii on aevan sama mitä henkilö C ajattelee koska jos henkilö C saa vaikuttaa asioiden luonnolliseen kulkuun on kaikilla paha mieli.

3. Huomenna ajattelen okkultistisia suursalaisuuksia ja ihmisten viehtymistä niihin, jos muistan. Ainakin nauran niille ihmisille.