viidentenätoista huhtikuuta en voi muuta kuin ihmetellä sitä, ettei ihmiselle riitä mikään.
jospa olisi pieni tilkku vuokramaata ja muutama hassu huone huollettavana, joitain asioita opiskeltavana ja ehkä mies ja eläin paijattavana. siinä kaikki.
kotiloiden herättämä syksyinen empatia on sekin mennyttä kauraa (tai ylivuotisia kengänpohjallisia & lasinsirpaleita, joita olen saanut pihastani nyhtää). niitä on saatana miljoonia ja ne on kuvottavia. joutaa roskiin sekä etanat että empatia. mitään murskaantuneita kavereita surreet vaan toisiaan söivät, pedot.
enskaripaine puskee päälle. minä joudun ottamaan vastuun tekemästäni, teos tulee kantamaan minun nimeäni. jokainen muuhun käytetty hetki luo omantunnon tuskia, ahdistusta tekemättömistä töistä. ahdistus purkautuu rikkaruohoihin, joita ei varsinaisesti ehtisi kitkeä. tahtoisin kylvää nurmen ja yrttitarhan, lukea historiaa ja ehkä filosofiaa.
(jos käsiä ei olisi sidottu aikaan)
seitsemännentoista päivän fiilikset eivät juurikaan eroa menneestä. aika kulkee omia polkujaan ja imee energiarippeet ihmisestä. kaapin takit lisääntyvät ehkäisy-yrityksistä huolimatta, kuin itsestään. antaisivat ihmisen olla.
maatuska lepää keskeneräisenä lattialla kahlittuna vaneerilevyyn. teokset hapertuvat, maali haalistuu ja lohkeilee niin, ettei enää muista, mitä varten värit olivat muotoonsa luotu. pitää maalata uudelleen, niin monta kerrosta, ettei kuva katoa, tinnerillä eikä raapimalla.
1. olla nöyrä maailmaa kohtaan; kunnioittaa sitä ja muita siinä asuvia.
2. vetäytyä kohtuuteen, nauttia ja tutkia loukkaamatta
3. säilyttää järki
vaikka kaikki jääkin kesken, elää toivo siitä, että päivä päivältä asiat kehittyvät piirun verran oikeammanlaisiksi.
