Pimeä aamu on kietoutunut utuiseen päänsärkyyn,
nousen ylös, lasken vettä lasiin.
avaan oven ulos järvelle ja jään nojaamaan kaiteeseen
joka suojelee minua putoamasta hyiseen veteen.
päänsärky ei häiritse
se ei jomota
se vain on.

tämä hetki olisi katkaistava
puettava päälle ja katsottava ihmisiä silmiin.
en katkaise, jään siihen siemailemaan.

ajan kiitäessä ohi avaan kirjan, tarkastelen kirjoitelma-aiheita
kaikki niin pelottavan asiallisia ja tiedosta riippuvaisia

kirjoitan kodistani keskellä metsää. päiväsaikaan ei näy ristinsielua,
auringonlaskiessa keijut tulevat
tanssivat ja levittävät iloa, onnea ja viisautta metsään,
jossa ei muuten olisi muuta valoa kuin minun kynttiläni liekki
lepattaisi verannalla.
saatan saada hylätyn.

olen kyllästynyt tietämään.

sensorinen deprivaatio

keltaiset sormikkaat tuovat irstasta iloa tupakointiin
lapsi pahanteossa nurkan takana
isoisältä pihistettyä punasta mallua
yskittää niin että silmät pullistuu päästä

olen liiallisuuksien ihminen, huomasin. olen ahmatti
ja seilaan ulappaa aaltoja ahmien
kaislaveneellä joka hädin tuskin kannattelee.

mutta jos olisin joku muu,
jonka elämä olisi käsinkosketeltavan kaunista
varmempi ja vakaampi
olisiko sitten vähemmän tukalaa?
pölyn määrä on kuitenkin vakio.

toisaalta. toisetalta. olisiko elämä rikkaampaa, jos olisi kala?
uisi mintussa
(kala on ja sillä hyvä, älkää kyselkö, en tiedä)
juuri se, joka on vialla
tekee ihmisestä ihmisen kalan sijasta.
eli kalan erottaa ihmisestä sen virheellisyys ja tarve ilmaista
osoittaa olemassaolonsa.

oikeastaan ei ole mitään syytä jatkaa vihanpitoa anteeksipyynnön jälkeen
on vain asetettava vääryydentekijän arvo uudelleen
ja oltava itsenäinen.

iloani pilaa se
että ärsyttää että kärpänen ärsyttää

m i s s ä v a i h e e s s a ärsyynnyimme kärpäsiin??
kumma juttu.

kalastushaaveita

luulisi että syyssade masentaisi. väärin!
olen niin iloinen että jos kuvaan sitä sanalla, latistan sen.

jännittävää huomata ajattelevansa - tarkoitan, joskus tuntui, että lentää vain eteenpäin muiden siivillä kysymättä itseltään, mikä on tärkeää. eihän oma mielipide asiaan merkinnyt
se oli vain oma mielipide, tyhmä ja mitätön ajatus (jolle ei siis annettu lupaa edes olla olemassa)

jännittävää huomata myös se, että on muitakin, jotka painivat samoissa kriiseissä
ja ystävä, ystäviä ehkä, joiden kanssa ei puhuta pyykinpesusta
ellei se merkitse
kasvu tuntuu kohisevan niin suurin harppauksin ettei voi muuta kuin laittaa dr. bombayta soimaan ja juhlien heittäytyä sen vietäväksi
ja minä kuulin, että tätä se nyt on, koko loppuelämän.
rakastan sitä!

jännittäviä nämä oivallukset, jotka nyt oivaltamisen jälkeen tuntuvat itsestäänselvyyksiltä:
mahdollisuudet ovat rajattomat
minä voin tehdä mitä vain. minä voin maalata mintunvihreitä asioita.
minä voin tanssia yöt läpeensä. minä voin tehdä teatteriasioita ja ihan vaikka oman esityksen.
minä voin lähteä vaikka espanjaan opiskelemaan tai leikkimään.
minä itse. koska minä haluan.
teistä voi tuntua hieman hölmöltä se, että minä täällä juhlin minuuden riemuvoittoa
mutku. on se ollu nii vaikeeta. olla irti oikeasti. riippumaton.
onko tämä jokin aikuistumisriitti? vai ainoastaan tulo ihmiseksi?

ajattelin kerran tässä leikkimistä, tuota ihanaa lapsuuden arjen askaretta
yhtä ylitse muiden (jota en itse kuitenkaan tehnyt, minä vain kuvittelin tekeväni ja kirjoitin siitä. äiti on kertonut. minä en muista.)
minusta kaikkien tulisi leikkiä. koko ajan! väreillä ja muodoilla, askarrella! (voi, kyllä)
poneilla ja vaikkapa kotia. leikkiä ihan vapaasti! niin että televisio olisi turha
eikä kenenkään sydän särkyisi.
liikkua antaumuksella ja juuri siihen suuntaan minne on hyvä
leikiten
hitto, kuulostan ihan kuntoplussalta tai menaisilta. JES

ajattelin myös erästä kohtausta rakentaessani
liikkeen merkitystä
kuinka suuri se on, itsensä ilmaiseminen liikkuen aivan arkisessa elämässä
ryhti, ulottuvuus ja tempo -- liike kertoo ihmisestä ihan tavattomasti
(ja montako vuotta piti taas elää huomatakseen se)
ja nyt en voi olla vakoilematta jokaista liikahdusta, jokaista kohautusta ja lysähtämistä
analysoimatta, tarkastelematta
(saati huomioimatta sitä, että kuinka tylsiä liikkumattomat ovat)

missioni tälle sateiselle loppukuulle on:
tarkkailisit myös itseäsi, luupää. (ei aina tarvitse selittää kaikkea, mikä tulee mieleen, hölmö)
keskittyisit olemaan läsnä hetkessä
etkä aina uisi siinä mintunvihreässä lähteessä kalastelemassa haaviisi
kullankeltaisia ja katkeranpunaisia miljoonakaloja
(niitä joita pappa vei katsomaan näsinneulan akvaarioihin)

kaloja haaveihin
haaveillen kalasta
haaveissa kalaa
kalastan haaveita

ihmisarvosta sananen

pikkusiskoni koulu suljettiin keskiviikkona massamurhauhkauksen vuoksi, opettajat kokoontuivat laatimaan turvallisuustoimenpideohjenuorat vaaratilanteiden varalle. torstaina palattiin opinahjoon, tosin ei kovin pitkäksi aikaa. ennen ruokailua keskusradio kuulutti vaaratilanteen olevan todellinen, luokan ovi lukkoon ja opettaja hakemaan lisäohjeita. äidit hakivat lapsensa koulusta, lukittujen ovien takaa. uhkaaja on nähty liikkumassa koulun pihalla.
hysteeriset lapset pääsivät heselle syömään
nyt se osui niin lähelle.
sisko on kaksitoista.
äidin tuttava puhui ylireagoinnista: "varmaan onkin hauskaa uhkailla, kokee tarttuvansa vallankahvaan kun koko kaupunki pysähtyy ja ryhtyy toimenpiteisiin. naurettavaa."
kuinka monen lapsen olisi pitänyt kuolla?
kuinka paljon oireilevan on satutettava konreettisesti muita tai itseään,
ennen kuin siihen on lupa reagoida?

totta on, että ei todella voi elää peläten jokaista narahdusta, jokaista pamahdusta.
on noustava ja uhmattava maailmaa
vaara on tullut todelliseksi meidän lintukotolaisten elämään
ja siihen on vain reagoitava.
minä tahdon liikkua ulkona vuorokaudenajasta riippumatta
maailman armon varassa.
pahan tapahtuminen on sattuma, huono tuuri. ei siitä saa tulla itsestäänselvyys.
EI KÄY.

kliseisiä totuuksia on tuskin toistettava
"hullu hippi" ne kuiskailevat käytävillä ja pälyilevät perään.

olen ymmälläni kuin pieni lapsi (minähän olen)
miksi minulle selkeä arvomaailma ei ole yhtä selkeä jokaiselle? miksen näe syytä tälle kummalliselle koneistamiselle, en löydä ainuttakaan.
en ymmärrä miksi on kasvettava ja kehitettävä mitään muuta kuin itseään
(tai että miksi joku talouskriisi ja miksei talous ole hallittavissa)
raha on rahaa, sillä on välinearvo, se on ihmisen keksimä asia
eikä mikään totuus, avaruudessa elävä ilmiö. ahneus sen sijaan on, totuus ja ilmiö.

tiedän, että ne, jotka päättävät mihin se raha ja arvo sijoitetaan, miten se kasvaa ja miten minä saan eniten, ne ihmiset ovat juuri yhtä pieniä ihmisiä kuin minäkin. yhtä heikkoja ja tyhmiä.
vallankahva sanoo klang kalahtaessaan hattuun ja nälkä kasvaa syödessä.

vuoteen 2015 mennessä suomessa on enää kaksataa kuntaa ja ehkä yksi kyläkoulu jota ylläpitää kirkko ja olenpas tyytyväinen
eikä sekään mies varmasti yksin toimiaan toteuta.
ulkoistetaan vaan ja tiivistetään!
ollaan kaikki yks iso yhteisöllinen kone!

unohdetaan asiat, jotka elämässä on tärkeitä (esimerkiksi kalojen perkaaminen ja karjalanpiirakkatehtailu, joulukorttiaskartelu, haravointi ja halailu)
jos jollekin ei sovi, jos joku oireilee, se joku on terroristi ja sairas ja sairaus on pään sisällä
ja sairaammaksi yhä menee.

muutama aamu sitten kylmällä lattialla, leiripatja tyynynäin jouduin itse tarkistamaan arvoni uudelleen; tarkoitan, oman arvoni ihmisenä suhteutettuna muun samaan
tärkeistä silmistä peilasin omaa arvottomuuttani ja se lattia oli niin saatanan kylmä

ja noustuani harmauteen (ilma oli sankka sateinen massa, joka vihmoi pettymystä)
romahti koko perusta ja kaikki sen päällä
jollei jaksa rakentaa uudelleen, käy kalpaten. KALTOIN KÄY!
palikkaa palikan perään palikka paa paa palikoita pinotaan

en nyt tiedä että onko tässä edes mitään pointtia.
en taaskaan vain jaksanut lähteä papan luokse, enkä äidin enkä toiseen mummilaan
joten haravoin lastenkodin pihaa itsekseni
ja mietin näitä ja tulin vihaiseksi.

suurinta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa
on kai oma aika.

syke

kuinka kamalia asioita on tapahduttava ja kuinka lähelle pitää osua
ennen kuin tajuaa olevansa olemassa?
tarkoitan, olemassa olemisen vapaus on ihme.
on niin monia, jotka eivät saa olla olemassa, tai ovat olemassa vain osittain,
rajoittuneina
lukkiutuneina.
ja se on epäreilua! on epäreilua ja turhamaista tuhlata olemassa oloa. vai kuinka?
-------------------------------------------------------------------------------
milloin lapsi alkoi vihata aamuja?
turtua maailmaan niin, ettei huvittanut nousta tutkimaan sitä, löytämään ja ihmettelemään?
milloin kärpäset alkoivat ärsyttää?
milloin lakkasi olemasta sopivaa käyttää kukallisia trikoohousuja?
onko aikuistuminen sanan negatiivisessa merkityksessä tarkoituksenmukaista? 
---------------------------------------------------------------------------------
viime yönä oli täysikuu, mikä ilmeisesti tarkoittaa tästä lähtien unettomuutta minulle.
lakanoiden liimautuessa hikiseen ihoon ahdistuin
tarkastelin kysymyksiä ympäriinsä ja alta
vaikka vastaukset ovat tässä 
en saanut happea vaikka kaikki ikkunat olivat auki
tahdoin olla ulkosalla, taivasalla, kylmässä maassa
raittiissa tuulessa
tahdoin jonkun ripustavan minut narulle
roikkua siinä tuulen riepoteltavana kunnes pyykkipojat pettäisivät ja tuuli veisi minut
putoaisin järveen, jäämurskaan ja jäätyisin kalikaksi
joku nostaisi minut saunaan sulamaan 
EI! huutaisin (jos kohmeeltani kykenisin) EI. jättäkää mielummin verannalle
talvipatsaaksi

 
ryppyiset, pölyiset lakanat 
pöly takertuu kurkkuun
jos olisin rikas, jäähdyttäisin lakanat joka päivä pakkashuoneessa
mahtavia lumikinoksia! pöllyävää puuterilunta! syödä sitä, hengittää sitä!
-------------------------------------------------------------------------
odotan kontakteja, toivon niiden avaavan kanavia
toisaalta pelkään hetkeä, jolloin kosketuspinta syntyisi,

sillä merkitystä tietoisesti etsiessäni
sulkisin itseni tietoisuuteen
olisi siis irrotettava tiedonjanosta ja lakattava pyrkimästä oivalluksiin
(pelkään näin tehdessäni addiktoituvani johonkin typerään tv-sarjaan; esim. BB)

on kiellettyä ottaa projektista lomaa.
 
joskus sanoin ällöäväni ihmisiä, jotka eivät ole mitään ilman toista ihmistä
nyt tunnen itse itseni liian heikoksi saalistamaan ajatuksiani yksin.
----------------------------------------------------------------------------

kimallehileiden maihinnousu

olen tajuttoman huono muistamaan syntymäpäiviä
mutta nyt muistan
leikkasin-liimasin kortteja aamutuimaan
antakaa sille kimalletta ja siitä tulee hullu!

merkityksellisyyden merkitsemättömyys kalistelee kahleitaan tyhjän aivoni ympärillä
etsiessäni tuntemuksia - vain luodakseni niille merkityksiä,
rakentaakseni niiden varaan oivalluksen jos toisen --
(tämä etsiminen ei ole mitään hamuilua
se on komppaamista) -
unohdan aistia ne tuntemukset
jotka ovat luonnostaan ja luovat merkityksensä sellaisinaan, itse.

siinä turtuu ja kohmettuu.

kimallehileiden kanssa on se hyvä puoli, että ne leviävät armoitta ympäriinsä
eikä niitä kannata edes yrittää siivota
on vain hyväksyttävä se, että sitä on, ja sitä on joka paikassa
ja sitä on paljon.
toista on koirankarvojen ja leivänmurujen kanssa
tai sen steariinin, jota sain kuontalolleni edellisiltana melko pirskahduksen
enkä vieläkään ole nyppinyt kaikkea irti.
kimallehileiden kanssa on se hyvä, että ne on ihan kauniita
nenäkarvoissa ja sukanpohjissa.

karjalan emäntiä

sunnuntaiaamu on paras aloittaa järveltä
vesi on raikasta ja aaltojen ääni tuntuu maailman ainoalta ääneltä.
seuraavat tunnit kului riisipuurossa ja ruistaikinassa
groovaillen ja rypistellen
tuloksena ihan oikeita piirakoita!

taulu sai satoja värejä
ennen niitä oli korkeintaan kolme
piti vain uskaltaa roiskia miten sattuu
ja sotkea pastelliliitua akryyliin.
uskaltaa sotkea!
(essi sen oikeastaan sanoi)

erään kerran
kukaan ei arvostellut
laudaturien jälkeen ei enää ikinä
ja sitten sotken
ja urakalla sotkenkin

nyt vien kirjeen erään talonomistajan postilaatikkoon
ja toivon saavani kodin sinisen talon kellarista.

ps. omatunto soimaa, kun syke on ollut kolme päivää poissa ajatuksista.

loma on lomaa, mutta tämä loma on julma.

Olisipa vieläkin niinkuin kasarisuominovelleissa
pikkukaupungin kioskeja ja niiden kulmia
mopopoikia ja huulikiiltoa
jännitystä!

Koulun vessassa sekä liikennevaloissa sattuneiden kohtausten perusteella
voin sanoa, että kunnon ihmisen tunnistaa horjahduksesta:
jalka nostetaan korkealle ilmaan tasapainoa hakemaan ja kiljaistaan
"HUPSISTA ohhoh"
sitten jatketaan matkaa.

Poimitaan niitä syksyn lehtiä maasta
huomataan, että puiden (en tiedä minkänimisten, en ole hyvä biologiassa)
rungoissa on naisen sukupuolielinten näköisiä muotoumia
heitetään pihlajanmarjoja vaginaan
ainakin minä.

Kaikki tulisi tehdä kahdesti:

vasta lopussa tietää, mistä olisi pitänyt aloittaa.

ruokapöydässä muistan tuulen järvellä

moottoriveneen jylinän ja vauhdin

saa ajaa aivan saatanan lujaa jos vain uskaltaa

ja hups, verkot joutuu potkuriin,

papan mielestä se on minun vika ja

hihat kastui kun setvi sitä

mikä riemu! neljä siikaa ja iso hauki!

tässä verkossa viisi ahventa ja pieni hauki

nämä menevät ketuille, pahat ja laihat

verkot levitetään saunan verannalle

ahvenet pyristelevät vastaan viimeiseen saakka

pistelevät piikikkäillä evillään

kiduksista tulee haavoja

kun nappaa kiinni

katsoo silmästä silmään

"suotta venkuilet

minä aion syödä sinut joka tapauksessa"

kops päähän ja maha auki

suolet sun muut viskataan olan yli ketunruuaksi

kala laittaa vastaan vielä peratessakin

ainakin se neljäsataagrammainen

ahveneksi suuri

kalat pönttöön ja pönttö tulelle

pakenen jälleen paistamaan lettuja

ruokapöydässä muistan

että olen vähän allerginen savukalalle

eikä minun ole muutenkaan nälkä

sormet tuoksuu verelle ja suomuille.

Hiljaisessa, harmaassa ilmassa leijailee lehtiä kaikissa syksyn väreissä.

Tuoksuu palaneelle, muuten ilma on sees

mieli ei.

Pelottaa.

Pelottaa, että äidin päänsärky on muuta kuin väsymystä.

Joka sekunti olisi soitettava

onhan kaikki hyvin?

Pikkusisko koulussa ja minä itse

ja tuhansia muita

kuka meidät pelastaa?

Pimeät kujat ja niiden varjot

psykopaatti on paha

hymyilee tappaessaan

syödessään, aloittaen varpaistani.

Kuinka ikinä selviän hengissä?

Kuinka muut ovat selvinneet?

Ihmisellä on niin suuri valta.

Ovatko muut sittenkään mukana niin täysillä kuin minä?

Tullaanko esitystä ikinä esittämään,

onko niitä ensi-iltoja olemassa?

Niitä ensi-iltoja, joista puhutaan

ennen kuin on aloitettu.

En jaksaisi kiinnostua niistä

en siitä, kuka näkee ja milloin

vaan siitä, että haluan kaiken lavalle ja nopeasti

ja tiedän, että yksin en ole kyllin vahva.

Illalla palaveerataan vihdoin

ja yksi pelko on poissa

(tai kasvaa)