kuitenkin elossa

Elämän sivussa, oman tai jonkun muun, onko sillä merkitystä?

Elämä on kuitenkin sillä tavalla kollektiivinen juttu, että se on olemassa vain kohdatessaan toisen, kiertäessään oksansa sen toisen rungon ympärille, huojuessaan saman tuulen vireessä.

Elämä on bändi. Kaikkien on soitettava samaa biisiä, jokaisen on pyrittävä kohti samaa päämäärää, toteutettava samaa ideaa; muuten se kuihtuu yhden kesän jälkeen - saumaton bändi taas on maa-artisokka: jos sen saa yhtenä vuonna tuottamaan, talvehdittuaan leviää se pitkin puutarhaa ja vuosien mittaan löytyy kuokittavaa mitä yllättävimmistä pihankolkista.

(Yhden lähtiessä soolouralle on kompattava itse itseään. Saa toteuttaa visionsa perustelematta ja käännyttämättä ketään, mutta jotain siitä puuttuu. Yksin kaikki jää vajaaksi, vaikka idea olisi kuinka loistava ja kolmeen minuuttiin olisi mahdutettu maailma sellaisena kuin se sinä hetkenä näyttäytyy. Soittajan lisäksi tarvitaan vähintään kuulija, trubaduurin soitanta on kuulijan vastaanoton varassa. Kaikki on vastaanoton varassa, elämä on vuorovaikuttamista, velvollisuutta vaikuttaa maailmaan ja vaikuttua siitä, edistää ja edistyä.)

Elämän sivussa, oman elämänsä sivussa. Irrottaa elämästään, jokaisesta rajoittuneesta ajatuksesta. Ravistella sitkeästi liimautunutta ylimielisyyskaapua hartioiltaan, raottaa silmiään, totutella päivänvaloon - tai öiden pimeyteen.

Totutella ihoon iholla, hengitykseen joka muuttuu raskaaksi ennen kuin itse nukahtaa.

Kahden elämän rajamailla. Ei omassa elämässään, muttei kenenkään muunkaan. Kuitenkin elossa. Se on vähän kuin kulkisi jalan keskellä latua, on varottava ettei astu urille, hypättävä välillä sivuun ettei sotke hiihtäjän tahtia.

Elämä on juhla.

Elämän pitäisi olla kuin juhla. Jatkuva, järjestämätön juhla, joka jatkuu aina uudelleen aamupalalta myöhälle yöhön. Jollain on aina lisää viiniä, joku on aina tehnyt uusia biisejä, joku keksii aina uutta puhuttavaa tai uuden pelin, vaikka sellaisen, että aina, kun joku sanoo jotain ruuasta, on sännättävä lihapullakulholle, puraistava puolikas pois ja lyötävä toinen puoli silmän peitoksi. Eikä kukaan ei osaa lopettaa, kenelläkään ei ole muutakaan ja miksi pitäisi olla, juhlijoilta ei puutu mitään, heillä on toisensa ja kaikki antavat itsensä eli kaiken jotta juhla onnistuisi.

Joku aina nousee aamuyöllä ennen muita, varastaa tupakan joltain, hiipii kuistille paljain jaloin polttamaan sen, kastelee helmansa aamukasteessa. Nostelee pullot kasseihin ja sivuun, tiskaa astiat, pyyhkii pöydän, leikkaa tomaattia ja kurkkua lautaselle, nostaa voin ja juuston, keittää kahvia. Kahvinkeittimen loppukiriporina ja huoneistoon leviävä kahvintuoksu herättelee juhlinutta kansaa varovaisesti, he saavat nousta valmiiseen maailmaan. Yksi tuntee elävänsä enemmän kuin muut, hän on nähnyt jotain, mitä muut eivät.

turha merkintä

1. Kuka vähäjärkinen keksi, että lautaset on pinottava kaappeihin, huojuviksi torneiksi ja vielä niin, että pohjalla on matalat ja päällä syvät? Jos ne pinoaisi edes sikin sokin, olisi vielä pieni mahdollisuus saada sieltä joku ehjänä alas. Matalan ja suuren tarvitseminen tietää sirpaleita enkä tahdo huonoa onnea, en juuri nyt.

2. Enää ei rievo (eivätkä ne lautasetkaan oikeasti), koska: tämä. Niin kova biisi. En todellakaan pääse tästä yli, menee kylmiä väreitä tosta maailman sympaattisimmasta bassokuviosta ja ei hitto, en pysy nahoissain! on vaan jorattava.

2.1. Kampeuduin irti kakstasomusiikkivaiheesta kertaheitolla (en ole aikoihin sulattanut musiikkia, jossa on enemmän kuin kaksi elementtiä kerrallaan, nössö täti on sietänyt vain harppu'n'tyttö - tai kitara'n'mies -musiikkia, harmoniaa vailla haureutta.) Menneen talven lumia koko kriisi. Paremmalla ohi, maailma.

2.2. Miksei tietokoneissa ole c-kassulle aukkoa? Miksei youtubesta saa nauhotettua c-kasetille? Oi miksei? Ka kaipaisi tällä kelillä juuri tätä.

(3. Edith Piafkin kutoi ja oli silti aika kova muikki.)

vastuuttomat riepoo

Meidän äiti aikoo vaihtaa perheenjäsenen rahaksi. "Ei ole aikaa eikä kiinnosta tai siis että on muutakin tekemistä" JOO.

Siitä piti tulla valioyksilö, käytiin kaiken maailman näyttelyissä patsastelemassa ja brodeerattiin fleecetakkien rinnuksiin leonbergit ja juostiin montuilla koiran pakaralihaksia oikeanlaisiksi. Vinojalkainen kaveri ei sitten pärjännyt kisoissa ja nyt se joutaa muualle kuolamaan. Vielä suurempi järkytys taisi olla se, että eläin onkin elävä eikä pehmolelu.

Aarne taas on sopiva koska se on soma ja kompakti mittelspitz. Sekään ei pärjää kisoissa sillä joku seefferi kerran puraisi sitä kinttuun ja se on siitä asti näyttänyt hampaita kaikille tuomareille siinä missä muillekin epäilyttäville miehille ja koirille - mikä on tietty aivan oikein. Se on kuitenkin pakattavissa mukaan lentopalloleireille ja etelänlomille, kun Maxia ei voi ottaa mukaan minnekään. Ikävystyyhän se raukka jäädessään aina yksin ja jossain muualla olisi ehkä parempi ja hölpönpölpön mutta ei perheenjäsentä silti voi vain myydä.

Älähdin tietty äidillekin, etteivät saa myydä ja että olisi kannattanut miettiä kahdesti ennen kuin ottaa jättiläismäisen kuolakoneen kotiinsa. Eihän sitä olisi voinut millään tietää etukäteen, miten raivostuttava se on. Ja minua raivostuttaa se, että eläin kelpaa niin pitkään kun se on vauva ja söpö ja vaivaton. Vaivalloinenkin saa olla, kunnes kasvaa isoksi. Innostus laantuu ajan myötä niinko teini-ikäsen ihastus. Nykyihmisen kykenemättömyys kantaa valinnoistaan vastuuta näyttäytyy taas, on se niin helvetin hankalaa olla liittoutumatta mihinkään jos on epävarma motivoituneisuudestaan. Hylättyjä kesäkissoja eläinkodit piukassa ja kaupunkipuput tekevät vallankumouksen. Kellä sit on aikaa, ketä sit kiinnostaa?

Mietin, onko neljäkymmentä neliötä liian vähän meille molemmille ja että riittäisiköhän vuorokaudestani tunteja harjaamiseen, imuroimiseen, ulkoiluun, paijaamiseen, ruokkimiseen ja yleiseen telmimiseen? Millä jumalan verukkeella saan vakuutettua vuokrasedät siitä, että turilaalla ei ole muuta paikkaa, että sen on saatava koti ja että varon kyllä parkettia, vuoraan vaikka räsymatoilla? Salliiko keuhkot nukkua noin karvaisen miehen kanssa, kun jo joulunpyhien jälkeen yskin sisuskalujain riekaleiksi? Astmapiippu huuleen ja Pyynikille!

Ei ne voi sille mitään, että ne on niin lihavia.

sit ei tarvi muuta

Veri on ehkä muuttunut hiilihapoksi. Jossain kuplii, epäilen, että juuri suonissa. Jos leipää leikatessa viiltäisin sormeen haavan, en ihmettelisi jos vuotaisin sinistä verta. Spiderman-limpparia! Sormi suuhun, veri värjäisi kielen siniseksi. Pitää pysyä loitolla terävistä esineistä, ettei käy enempää vahinkoja. Saattaisin vuotaa kuiviin; limppariveri tuntuu niin ohuelta, että sitä ei hevillä tyrehdytettäisi. Järkevät punasolut lienevät tauolla kaikki, sinisolut on niin vallattomia etteivät luultavasti saisi hyytymään. Ohut limppariveri solisee suonissa, raikkaana kuin vuoripuro Pohjois-Norjassa.

Olin ajatellut perehtyä pitkästyneisyyteen erään uuden tuttavan innostamana. Todella ajattelin, että koko joulun ja vielä joulunjälkeiset päivät pitkästyn pitkästymästä päästyäni. Jätin kotiin kaikki hyvät kirjat ja nekin kirjat, jotka on vähemmän hyviä mutta jotka olisi hyvä lukea. Ajattelin, että olen vain, haahuilen ja selailen ja surffailen kanavilla ja selaan facebookia ja piirtelen kuittien kulmiin.

Viime päivinä olen haahuillut metsässä koirien kanssa. Teillä olen haahuillut myös. Näillä teillä ei usein kulje ketään, kuljeskellessa tuntuu kuin olisi nähtävyys. 

En pidä pitkästymistä minään. Pohjoiseen!

Viime yönä pikkusiskon oltiin pikkusiskon kanssa pulkkamäessä. Könyttiin laskettelurinteen ylimmälle nyppylälle. 

Sisko kertoi, että päässä on soinut joulun alla Me odotamme Jeesusta, se liekkiin leimahtaa. Tiedänhän, miten raivostuttavaa on jos päässä soi lause ja jos se kaiken muun hyvän lisäksi on väärä.

Pulma ei ollut paha, siskolla oli ratkaisu:

"tyhjentää vaan aivonsa - niin kuin nyt, nyt en ajattele mitään. Paitsi alitajunnassa jotain surrurruttaa."

Joulu se vast o elämää ko saa yälki syäd.

(Tajuttiin muuten siellä rinteessä, että käpälämäki tullee siitä, että jos lähtee liian vikkelästi lipettiin ylämäkeen, kaatuu ja jatkaa nelinkontin kun ei ehdi nousta.)

Rauhallista joulua, hyvät lukijat, lähtekäähän hiihtämään.

mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijänsä

Eilen illalla yritin jouluaskaroida. Istuin lattialla lankojen, kulkusten, pyykkipoikien, sanomalehtien, villasukkien ja korttien keskellä aivan kuin joku olisi vain iskenyt minut siihen kaiken keskelle kököttämään, jäänyt naputtelemaan jalkaansa siihen viereen kertomatta, mitä tulisi tehdä. Hileitä oli kaikkialla, se takertui juuttikankaisiin ja minuun ja hiuksiin, ja listoja, ranskalaisia viivoja, eikä minulla ollut mitään hajua siitä, minkä ottaisin käteen, minkä muotoiseksi leikkaisin, kuinka kirjoittaisin lämpöä keskitalveen vai onnea seuraavaan vuoteen vai vain joulua.

Yhdeltätoista luovutin. Laskin sakset ja pesin kädet liimasta ja pronssiväristä. Laitoin kaiken roskiin ja puistelin hileet terassille. Siivosin kaiken askartelun keittiön työtason alle, kätevään syvennykseen. Kyykistyin avaamaan radion, uiskentelemaan aalloilla, pyöritin ja pyöritin ja lopulta löysin kanavan, jossa soi oikeita joululauluja. Sytytin kynttilöitä, sammutin valot.

Keitin kaurapuuroa, ripottelin kanelia. Kuuntelin. Olin huojentunut, en sittenkään ollut lakannut uskomasta joulutaikaan, kukaan ei vain ollut vielä muistanut loihtia joulua tänne. En siis olekaan tuomittu viettämään kyynisen ateistin keskitalven juhlaa yksin ahdistuneena kerskailevan loisteen keskellä, niin kuin ehdin hetken pelätä. Kuuntelin kristittyjen radion joululauluohjelmaa ja lusikoin kanelipuuroa; otin varovaisesti askareet uudelleen esille, salaa, asettelin valmiit paketit palmun alle, laitoin rusetteihin pieniä helmiä.

Vain jouluna voi olla hauras ja tomera yhtä aikaa.

Ja jos jostain saada voisin suuren puurokauhan. Ripottelisin joka lautaselle kanelia kitsastelematta.

ps. Tiesittekö, että oikeaan imellettyyn perunalaatikkoon ei kuulu minkäänlaista makeutusainetta. Makeus on mysteeri. Sen lisäksi, että perunat tulee kuoria kuumina, on vetäyttämisessä tai hauduttamisessa tai jossain olla jokin loitsu jolla luonnollinen tärkkelys muuttuu niin hienoksi. Se on sitä taikaa, se. Pitää muistaa kysyä mummilta. 

jos on rakkautta, niin tarviiks sit muuta?

Tiistaina matkalla kauppaan ajattelin velvollisuudentuntoa. Olin lähtenyt jonkinlaisen velvollisuuden ajamana, olin velvollinen viemään kehoni ulos, jotta keuhkoni saisivat raitista ilmaa. Ja sitä mietin myös, että mitä tapahtuisi jos päästäisi irti niistä tunteista. Laiminlöisikö siinä muuta kuin itseään? Eikö velvollisuutta kuitenkin tunneta usein niistä asioista, jotka tekevät oman elämän merkitykselliseksi? (Eikö muu ole vastuuntuntoa?)

Eikö velvollisuuksientäyteisen päivän päätteeksi olekin tomerampi olo kuin sellaisen päivän, jolloin on vain kuluttanut aikaa? (Jos vertaan päivää, jona olen lueskellut ja soitellut ja juonut teetä päivään, jolloin olen lähtenyt puoli kahdeksalta kouluun, päässyt kolmelta, treenannut kahdeksaan ja ripustanut pyykit kuivumaan, on jälkeisen päivän päätteeksi nukahtaminen onnellisempaa.) Onko velvollisuuksien suorittaminen sidoksissa muihin ihmisiin? Onko velvollisuus lähteä ja nähdä ja tehdä puhtaastisanottuna velvollisuutta vaikuttaa muihin ihmisiin ja maailmankulkuun? 

Kotimatkalla polun reunassa nojaili penkkiin juopunut. Mies huusi hei ja kysyi josko voisin auttaa. Sanoin ettei ole tupakkaa eikä rahaa, mutta hän halusikin vain kotiin. Ojensi kätensä hieman häpeillen. Tartuin käteen, ja siinä sitä mentiin, käsikynkkää Miksun kanssa.   

Viime päivinä ilma on ollut heleä, olen tepastellut ihmisten luona reppu täynnä runoja ja lankaa. Uskomattoman kylmä. Aivan kuin maailma yrittäisi pitää ihmiset poissa jouluostoksilta. Saada säntäilevät otukset pysymään kodeissaan takkatulen loimussa, solmimaan värikkäisiin silmukoihin lämpöä ja turvaa, painautumaan toistensa piparkakulta ja pomeranssinkuorelta tuoksuvia ihoja vasten, unohtamaan velvollisuutensa.

Edellisiltana näin ensimmäistä kertaa tähdenlennon. Muistin erästä, joka kertoi toivovansa joka kerta maailmasta vähän parempaa paikkaa. Oli vaikeata päättää, mutta toivoin enkä aio kertoa mitä.

Ja eilen illalla pyykinhakumatkalla näin jännän ilmiön. Järven takana kajastelevat valot muodostivat pylväitä, ikään kuin jäinen taivas olisi kiskonut niitä ylös. Tikapuita taivaaseen, tai avaruuteen. Olisin kiivennyt, ellei pyykkäys olisi ollut kesken ja sormet niin kohmeessa.

Joku vanha nainen kerran sanoi, että jos tytön kädet on kylmät, sydän on lämmin. 

Tänään en ole nähnyt mitään erityistä.

sanamania

kerran ajattelin menneitä ja kirjoitin näin:

Silloin lohduttomuus oli maisema, jonka halki ajettiin junalla. Uskottiin, että viisikymmentä kilometriä tunnissa on tarpeeksi tappamaan. Silloin, kun oli vielä syytä pelätä loppua ja varmistaa, ettei sitä tule.

Nykyään on ihan sama kuinka käy, voi nousta junaan ja kyydistä kaukana, aloittaa alusta jossakin muualla. Eikä niissä maisemissa ole mitään katsomista. Tulevaisuus on kanssamatkustajan sinisissä silmissä ja uusi tulevaisuus yhdentekevässä hetkessä.

kerran en ehkä ajatellut mitään ja kirjoitin näin:

sain vihdoin tiskattua

se jatkui jotenkin näin:

pitkäveteisyyden esiin

mutta koska en tiennyt, mitä muotoa käyttää ja mitä ruokaa (ketsuppi oli jotenkin liian banaalia, kahvi ja viini ällöttävän runollista ja muuta tiskialtaassani ei kai vello. ohraa? miksikä sitä sanottaisiin, sitä kelmua, joka muodostuu uunivuoan reunalle? mitä se kertoo maailmankaikkeudesta?)

sain vihdoin tiskattua pitkäveteisyyden esiin sen kelmun alta, jonka ohrapuuro polttaa uunivuoan reunalle. 

-------------------------------------------------------------------------------------------

sanoja on kasapäin kaikkialla ja päästä ja suusta ja käsistä tulee jatkuvasti lisää. en todellakaan tiedä, mitä tekisin niillä saati sitten kaikilla ajatelluilla asioilla jotka eivät vain ole vielä ehtineet sanoiksi asti. yritän karsia kaiken, joka ei varsinaisesti kerro maailmasta mitään olennaista. tosin, usein juuri ne, jotka kertovat, kalskahtavat kummalta korvaan eikä niistä ole mitään käytännön hyötyä. oikeastaan ne ovat juuri petollisimpia, niistä tulee Totuuksia. onneksi nokkelaa tekstiä on mahdollista kirjoittaa ainoastaan silloin, kun asiansa sisällä seisoo jykevästi kuin kasuuni; lämmittää luonnollisesti vain sitä taloa johon on rakennettu. 

toisaalta on harmillista miten harvoin tulee kiinnittäneeksi huomiota omiin pikkuasioihinsa. kaupassa käydessään laskee ravintoarvoja ja luulee hallitsevansa vanhuuttaan. joskus voisi vain ottaa laarista tomaatin, tarkastella joka puolelta ja puristaa pienesti kaksi kertaa (että sitä on varmasti mukava leikata.)

varmaa on vain se, ettei mitään kuitenkaan tapahdu.