Oletko nyt onnellinen?

Onhan elämä nyt mieletöntä ja ihanaa, vaikkei sitä jatkuvasti suuna päänä olisikaan toitottamassa. Elossa on ja pysyy ilman elämöintiäkin. Elämöimättä aistii eniten. Aistiminen taas on asia, jonka tähden on mielekästä pysyä elossa.

Tuoksuu savukalalle. Männylle, merisuolalle ja käpristeleville suomuille. Lumi piiskaa, se on joutunut viiman vietäväksi. Tie on liukas, paljaaksi puhaltunut. Musta jää on yritetty suojata soralla. Tähtään askeleeni sinne tänne roiskittuihin rykelmiin. Kengän ja jään välistä katoaa kitka. Ihmiset kulkee kaatuneen ohi, pälyilevät ja osoittelevat: hullu!

muistan, kuinka rauhoittavaa oli maata pulkassa. lumi narskui pohjan alla. vaikka äiti kuinka veti eteenpäin, viimeisillä voimillaan raahautui, tähdet eivät liikkuneet. lampaantalja oli lämmin selkää vasten, äiti poltti vihreää äl ämmää, raikas mentolsavu kiemurteli, kietoi minut syliinsä ja antoi minun kadota kanssaan ilmakehään; tähtien luo. aika oli pysähtynyt. kaksi avutonta taivaltajaa tähtien kanssa kolmin.

Taidan lopettaa tämän typerän blogin. Vihaan tietokoneita. Vihaan säntillistä pränttiä, joka riisuu tekstistä kirjoittajansa tunnetilat.

muistin juuri, kuinka jo pienenä nautin kirjoittamisesta. huolellisista viivoista (jotka eivät enää ole niin huolellisia) ja monimutkaisista koukerosanoista, kuten hiilidioksidi. jänis oli kai myös yksi lempisanoistani (voi jäniyden jäniyttä! jäp jäp!) ja ejakulaatio. j oli lempikirjain, laatikoista löytyy kokonaisia vihkoja täynnä j-sanoja. sanoilla oli hyvä leikkiä. repiä pilalle menneet ja aloittaa alusta. sanoja sanojen perään vailla mitään määränpäätä. sama olisi ollut piirtää, mutta piirustukset olivat niin hankalia ja niiden merkitys hankalasti luettavissa. sanojen koukeroiden tehoa lisäsi niiden merkitys.

Kiitos kaikille minua lukeneille.

Lopun alku

Lentävät lausahdukset leviävät kulovalkean tavoin, itse möläyttäjä jää aina kunniasta paitsi. Epäreilua.
Aivan kuin sekin, että he, jotka toivovat olevansa tärkeitä, saavat tuoda sen suureen ääneen julki mörssäten yli niiden, jotka todella tietävät.

Niiden, jotka verkkaasti toimivat mahongintuoksuisessa tuvassa,
syksyn pimeinä iltoina säilövät omenoita talven varalle punajuuripurnukoihin.
Niiden, jotka lukevat V. Linnan tuotantoa yhä uudelleen ("mä en lainkka ymmär et mitä virkka on tommoteil tähreil jokka ei mittän te. mää hajottasin ne kaik."). Laskeutuvassa pölyssä on häivähdys iltaoranssia.

Ihmeellisten mölöttäjien varjoon jäävät ne raukat. Mölöttäjät valtaavat maailman mölötyksellään. Mölöttäjät on helppo manipuloida atkinsin dieeteille ja ostamaan kevyttuotteita, ja kun mölöttäjät ovat mölöttäneet uusimmat ja hienoimmat tutkimustuloksensa maailmalle, menee kaikki pilalle.

Jos näkisin unia, sanoisin nähneeni painajaisen. Tahtoisin valehdella, mutten viitsi, koska olen surkea sepittelijä ja jään aina kiinni.
 
Navetot kirkuvat tyhjillään pisin peltoja, joilla kasvaa enää hulluruohoa (talventörröttäjätkin ovat väistyneet ilmastonmuutoksen tieltä). Tuuli ulvoo valmettien tyhjissä kopeissa, homesienet tekevät pesänsä penkkien pehmusteisiin. Ruostunut, keltainen kottikärry nojaa seinään vartomassa työntäjäänsä. Tunkiota somistaa uljaan kukon sijasta vanha paha harakka. KRAA!
Valintatalon muovikassi leikkii pitkin pihaa pölypyörteessä, jää kiinni vaahteranoksaan, jossa muinaisten polvihousupoikain maja roikkuu ränsistyneenä.
En tunnusta olevani isänmaallinen, mutta kysynpä vaan: tätäkö varten meidän pappa varttui sodan jaloissa?

Maisteri Väntönen nirhaisi tästä tekstistä. Kritisoin perustelematta ja olen muutenkin ihan viisitoista. Viisitoista oli hyvä ikä, silloin saattoi vielä kylmästi polarisoida asioita ja tietää parhaiten. Jo se, että tiedän, mitä polarisointi tarkoittaa, on yhtä kuin lopun alkua.

(Viisitoistavuotiaana saattoi kirjoittaa ja maalata mitä mieleen juolahti. Nyt mieli on myrkyttynyt harkinnalla ja analyysilla. Aina on parannettavaa ja harkittavaa ja monta virstaa matkaa objektiiviseen totuuteen, jota ei ole, ja jos on, niin sillä ei ole merkitystä sillä objektiivisena se säilyy kun itsestään on kuulemma vähän hankala irtautua (jos ei sorru hallusinogeeneihin tm).
Viisitoistavuotiaana koki myös löytäneensä kaikki totuudet, ja mitä ei löytänyt, koki olevansa potentiaalinen löytämään. Ongelmat ja kysymykset suuria ja jykeviä kuin kasuunit! Nyt tietää, ettei tiedä, niin on turha pohtia; turha kirjoittaa. Vaikkei ole. Hapankaalia.)

Selälleen kaikki ikkunat ja ovet! Pakkashuuruista ristivetoa ja niska jumiin.

akateeminen kriisi

olisin mieluusti edelleen viisitoista. kiskoisin ofeliaa kaksin käsin. haistattaisin väntösen ämmälle vitut ja hyppäisin helsinginjunaan etsimään seikkailun. heittäisin puhelimen mereen, ettei poliisi voisi paikantaa. juoksisin karkuun niitä koppalakkeja pisin metsiä, ihan vaan noin niinkun huvin vuoksi, koska ärsyttää saatana.

kahdentoista vuoden päästä olen kolmekymmentä. riudutan itseäni atkinsin dieetillä ja varon myöhästymästä palavereista. olen jo aloittanut, harjaamalla hiukset ja ajattelemalla asioita polarisoimatta. itse asiassa jo se, että tiedän, mitä polarisointi tarkoittaa, on lopun alku. hyvästi, vapaus!

en ole kirjoittanut aikoihin. ei ole kiinnostanut. mikään. johan sanoin, etten minä tiedä mitään! ja kuitenkin löydän itseni aina samasta nurkkapöydästä tietämässä niin perkeleesti. 

pitää kuitenkin tietää, mistä kirjoittaa. on harkittava tyylilaji, joka parhaiten tukee asiaa (joka on tietenkin punnittu ja kehystetty). on mietittävä kohdeyleisöä ja vaikuttamisen eri keinoja: miten saan vedottua yleisööni? ämpäri päähän ja sateeseen. 

toiset viljelee vessanseiniin päätöntä huumorinkukkaa, kädettömiä jannuja ja lentävää koiranjätöstä, kun minä mietin pääni puhki merkityksiä ja keinoja. se on epäreilua. akateemisuus on saatanasta.

täten julistan itseni asennevammaiseksi viisitoistavuotiaaksi. mustavalkoisuuden bonaparteksi ja valutan kafkanne viemäriin. en sorru tarkastelemaan muiden näkökulmia enkä punnitsemaan sanojeni painoarvoa. koskaan.

aamuöisin on aina yhtä kylmä.
omituiset tilanteet vaativat kohteliasta kykyä tarttua tarmokkaasti asiaan
(hamuan ulospääsyä, syitä ja ovia ja aina on yhtä pakko jäädä.)
kolmekymppinen jazzmuusikko valehtelee olevansa alle kaksikymmentä
vaikken kuule (koska hänestä ääneenpuhuminen on päällekäyvää)
ryhtyy ystäväkseni tunkeutumalla nieluuni;
miten charmantti herrasmies.

aino kävelee järveen ja hukuttautuu

ps. oikeassa lopussa aino ei hukuttaudu,
vaan kävelee järveen niin että vesi yltää vyötäisille, ja pysähtyy. muistaakseni.

eilen oli muuttolaatikoita ja pölyttyneitä kirjeitä
niitä, joita ei koskaan lähetetty,
ja niitä, jotka revittiin auki ahnaasti heti luukun kolahdettua.
unohdun unohdettujen hetkien sekaan
tarinat ovat niin hajanaisia ja osa papereista missälie
lopullinen ja vähän nolo kokoelma.

hillitön itsekritiikki on lukinnut aivon.
jokaista sanaa on mukamas harkitsevinaan niin saatanan tarkoin.
kieroutunutta kalastelua tähtien takia.
ei haaveiden eikä oivallusten. TÄHTIEN!

tänään oli oudoin työkeikka ikinä
ikivanhoja satuja ja valokuvia, tarinoita sadan vuoden takaa.
miten rakastettavasti saattaa yhtä vanha rouva punastua
kun käy puhe riiureissuista ja

Lindbergin pojan seikkailunhaluisuudesta.

"clark kenthän on vain teräsmiehen ekspositio"

tuntemattomia ovat älyn polut
jakautuu kummallisesti ja arvaamattomasti se piru!
milloinkaan ei arvaa, leikkaako tänään
ja täysin riippuvainen senhetkisestä seurasta on älyn ilmentymä.
joidenkin ihmisten seurassa vain on käsittämättömän tyhmä
johtunee siitä, että jännittää sen läsnäolevan tähden
koska tyhmyys on suoraan verrannollista
kanssakävijän statukseen
(nimenomaan tyhmän näkökulmasta)
arvostuksesta tulee tyhmyyttä

"jos ihailee toista liikaa, ei koskaan voi tulla itse vapaaksi"
-nuuskamuikkunen

suoltaja saatana!

1. pimeys alkaa minusta ja jatkuu taivaanreunan taakse

pitää tietää niin paljon.
esimerkiksi se, että voltairen aivot on huutokaupattu
jollekin raukalle, lipaston mukana,
laatikossa vahingossa.

jos söisi voltairen aivot
niin tulisiko yhtä hienoksi kirjailijaksi
saisiko nimensä historiaan?
onkohan se ostajahenkilö syönyt ne?

jollei, niin vaihdetaan! luovun omistani kernaasti.

sillä 2. ranskankielinen luontodokumentti soljuu
korvasta sisään ja nenästä ulos
mitään siitä ymmärtämättä
mutta sekin oli liikaa!
laitoin silmät kiinni
mutta ääni oli aistiärsyke
rasittava!
en jaksanut istua
suljin kaiken
ja annoin aivojen valua.
mitä niillä loppujen lopuksi tekee?
kaiken pahan suoltaja on ihmisen aivokuori, sano.

3. teatteri on täynnä juudaksia!
teatteri on hulluja ja idiootteja varten
sanoi eräs ystäväni.

4. jollei joku asia nakerra
tai vaadi ratkaisua
tuntuu turhalta olla olemassa.
toisaalta on hyvä olla tyytymätön
tyytyväisyys on ärsyttävää ja aikuisia varten.

nyt ei nakerra
paitsi se, että pikkusisko leipoi korillisen pipareita
(niitä on oikeasti noin tuhat)
ja se muistuttaa siitä, että joulu on taas
(tarkoittaen: pitäisi päättää
pitääkö siitä tänä vuonna vaiko ei
ongelmallinen on elämä -
rosolli on vähän kakspiippunen juttu.)

8. ps. jos kiinnostukseni kaloihin kertoo seksuaalisesta deprivaatiosta
ja joku ystävällinen on psykoanalysoinut blogitekstejäni
vedellyt freudilaisia yhtenevyysviivoja
ja tullut siihen tulokseen
niin en voi muuta sanoa ku että nyt oikeesti hei.

Syksy on raskaimmillaan
märänharmaa maa imee kaiken valon
lehdet on haravoitu tunkiolle
odottamaan kevään tuloa.
Jos edes madoissa olisi värejä
olisi jotain, mitä aistia.

Tähän aikaan syksystä ei näy
eikä tuoksu
linnut ovat muuttaneet etelään
ja ne, jotka ovat jääneet tänne
laulavat kai jollekin muulle.

Tahdon kuulla jazzia nyt.
Kääriytyä siniseen samettiin
pirskotella kasvoilleni steariinia
sinistä
venyvää
jazzia.

Tartu kiinni hiuksista
ja suutele koeviikkojani
kahdeksasti.
Tartu lujempaa!
Suutele kiire kauniiksi
tunnit pyöreäkulmaisiksi
soljuviksi
suutele yön ja aamun raja
niin, ettei sita ole.
Suutele kahdeksan kertaa
ja tee esitykseni valmiiksi.

Ota kiinni kiduksista
taita pää irti
ja katso!
vaaleanpunaisessa pesuvadissa
sätkii viimeistä hermoimpulssiaan.
suutele kalalle sääli
kahdeksan kertaa.