Viimeisiä hetkiä hellässä lintukodon huomassa. Kaksitoista vuotta on herännyt ja tietänyt, mitä tulee tehdä. Oppiin, oppiin. Nyt se kaikki mitataan, puolen vuoden päästä olen yksin ja irrallaan. Lukeminen olisi enemmän kuin suotavaa.
Mikäköhän tekisi havaittavan eron laiskuuden ja kaiken hedonistisen mukavuudentavoittelun todellisesta levontarpeesta? Jos kahden tunnin päiväunien jälkeen vielä uuvuttaa, mistä tietää, johtuuko se kahden tunnin päiväunista vai vilkkaasta viikosta? Johtuuko se parasympaattisen hermoston liiallisesta aktivoituneisuudesta, mikä voidaan mieltää osaksi flegmaattista persoonaa? Onko vegetatiivinen hermostoni kenties oppinut toimimaan räiskyvästi, aktiivisen toimimisen päätyttyä parasympaattinen puoli siitä nousee välittömästi keräämään energiaa uutta räjähdystä varten?
Iltapuhteiksi luen viidenkymmenen sivun mittaisen tiivistelmän motivaatiosta; eittämättä ironista lukea oppikirjasta itsestäänselvyyksiä siitä, kuinka sisäisesti motivoituneen opiskelijan on mahdollista saavuttaa virtauskokemuksia, kuinka tiedonjano on sisälähtöistä ja kuinka konkreettinen palkkio, esimerkiksi raha, saattaa latistaa jopa sisäisesti motivoituneen. Minäpystyvyyden tunne vaikuttaa myös merkittävästi motivoituneisuuteen: jos opiskelija asettaa realistisen tavoitteen ja tukee sitä osatavoittein, ja tietty uskoo suoriutuvansa tehtävästä, on melko todennäköistä että työskentelyn mielekkyydestä seuraa tavoitteen saavuttaminen. Kuka asetti minuun tavoitteen: psykologiasta on kirjoitettava laudatur?
Rutiinit riepovat. Kesällä riekkuessa helposti kaipasi kotiin ja kouluun ja pysähtyneitä iltapäiviä (voikukan siemenet pyörteilevät leudossa elotuulessa, ruoja miten runollista.) Tätä on jatkunut viikon. Päiväni ovat niin kadehdittavan täyteläisiä ja rutiininomaisia, että kaukana asuva ystävä facebookin alareunassa osaa luetteloida päivieni kulun täydellisessä aikajärjestyksessä tokaistessani notta normipäivä, hyvää kuuluu. Hyvää kuuluukin, ja viihdyn. Joskus jopa pelottaa, että elämä loppuu kesken. Se on vaan hyvä, merkki siitä, että viihtyy ja tekee juuri sitä, mitä tahtoo. Tuhoisampaa olisi pelätä, että joutuu jatkamaan eloa. Vaiti takarivissä, pelko on ihan luonnollista - varsinkin jos on tyttö - ja sen kanssa oppii elämään.
Rutiineihin kuuluu se, että kotona nukutaan. Olen saattanut ehdollistua kodin levollisuuteen. Kun avaan kotioven, sieluun hiipii uupumus, kemiallisille aistinalueille tulvahtaa maitokahvin aromi, on välittömästi vaihdettava haaroista revenneet pellavahousut ja marimekon raitapaita. Jos parasympaattinen hermosto ei kuitenkaan ole ollut edes aikeissa aktivoitua, käy heikosti. Osa minusta valmistautuu lepäämään, osa tahtoo toimia, tien päälle, pätemään, vaikuttamaan, luomaan. Osa valuu hämärissä huoneissa haparoimassa tiskejä kaappiin, hyräillen laskostamassa pyykkejä.
Ehkä se on niin kuin samainen ystävä tokaisi tänään samaisessa alanurkassa: muuten on ihmisellä eheä olo, mutta ympäristö säteilee negatiivista energiaa.
Seinät kaatuvat päälle, ilmassa leijuu pöly, haiskahtaa pysähtyneelle, jotenkin vanhentuneelle. Pitäisi viuhtoa taas tovi muualla, kerätä aimo annos uutta energiaa, palatessaan luoda sen voimalla entistä suotuisampi atmosfääri tänne, kotiin. Retki tekisi ihmeitä. Seikkailu ja aiemmin koluamattoman ympäristön raikkaus. Paikallaanolo nuuduttaa. Retkillä on siis käytävä, muttei säännöllisillä, ettei niihinkin synny negatiivista energiaa säteilevää rutiinia. Eikä ennen aikojaan, muuten ei tunnu miltään.
Maanantain jälkeen tulee torstai ja tulee kiire. Mielii baanalle, mutta viikko on sujahtanut rutiineissa , eikä tiedä, minne suunnata. Torstain jälkeen on sunnuntai-ilta, kynttilän liekki valaisee seinälle värisevän kiilan, pelikaanin siluetti syö pulun siluetin. Motivaatio ei vielä riitä opiskelun tuloksellisuuteen, on myös maltettava toimia ja suljettava häiriötekijät sekä tietoisuudesta että ympäristöstä.
Minä olen motivoitunut! Haluan tietää lisää ja enemmän ja paremmin, tutkia itse, jos kukaan muu ei ole ehtinyt. Kuitenkaan, ehkä epäonnistumisen pelossa, en pysty lukemaan. Kun katson kaikkea sitä, mitä pitää tietää, tulee epätoivo. Usein valitsen sattumalta aineistosta sen kappaleen, jonka sisällön osaisin unissani, ja uuden tutkimuksen löytäessäni säikähdän, kun en vielä tiennyt ja on liian myöhäistä oppia uusia asioita ja mitä muuta on päässyt ohi? Onko tutun tiedon kertaaminen sattumaa? Saattaahan sitä mieluummin kerrata, ennalta tiedettyä. Tiedostamaton ohjaa toimintaani, yrittää kohentaa minäpystyvyyden tunnettani. Mahtavaa.
Helpompi olisi olla lukematta. Kailottaa kovaan ääneen, ettei tavoitetta ole, kunhan läpi pääsen niin hyvä tulee eikä ketään sitä paitsi ne arvosanat juur kiinnosta.
Harmi, että vaaditaan niin paljon. Kaikki eivät siedä painetta yhtä hyvin, minä en siis ollenkaan. Haluaisin lukea ja opiskella ilman, että kukaan arvottaa tietämääni, päättelykykyäni tai kykyäni havainnoida maailmaa ja lisäksi kykyä jäsentää sitä. Kas, kun maailma on niin suuri ja kaikki niin kovin suhteellista.
Saisipa vain tietää.
