muutto

koska täällä alkoi olla liikaa kerroksia, päätin jatkaa saivartelua sattumanvaraisista asioista toisaalla.

siellä katsellaan maailmaa milloin töölöstä, milloin tuiskulasta ja yritetään saada siihen joku järki sekä rakennetaan minun dramaturgiaani, revitään arkipäivistä runoutta ja ruoskitaan runous realismiksi. heitellään palloja ja ideoita, haaveillaan siitä, mikä on tärkeintä ja ennen kaikkea etsitään oikeaa tietä.

ihan niin kuin tähänkin asti.

yksinoleskelua

ei maksa vaivaa kehittää ajatteluaan kovin korkealle. tai syvälle, miten nyt tahtookin ilmaista. joko sitä onnettomuudekseen ajautuu ajattelemaan asioita ikuisuuden näkökulmasta (jolloin on selvää, ettei tiskaaminen johda mihinkään) tai sitten herättämään ainoastaan kummallisia ilmeitä kuulijoidensa kasvoille. ajattelu on kuitenkin niin subjektiivinen juttu, että jos systeeminsä kanssa menee liian pitkälle, on vaikea lähteä selostamaan asioita niin alusta että noviisi pysyy kärryillä.

yksinhän siinä jää, ja tietäähän sen, ettei se ainakaan mihinkään johda, yksinpuhelu.

tuli vaan mieleen, kun pidin lounastaukoa yksinolemisesta. (kyllä se työstä käy.) 

vapaat sadepäivät on ihan kivoja.

paitsi että kaikki kuluu niin nopeasti,

lehti on luettu hetkessä (olen juuri oppinut sisälukemaan silmäilemällä),

aamumehu kiskaistu kerralla kitusiin,

tupakka tumpattu.

levysoitin hiljenee kun vasta painoin playta ja jalat toivat minut kotiin ennen kuin ehdin palella vihmovassa merituulessa.

tunti vierähtää puhelimessa, mutta kuka soitti?

onko sopivaa keittää uudelleen kahvia

ja kuka sen nyt jo joi?

asiat soljuvat sormien lävitse. jumpat,tv-ohjelmat, päivät, elämät.

kaikki loppuu niin nopeasti, kaikki paitsi sade. (se on vähän niin kuin kuume. se kestää ja kestää ja kestää ja vasta kun se loppuu, näkee sen verhoamiin päiviin ja muistaa, miksi maailmassa on niin kovin hauskaa.)

muikkukauppias ja kolme pientä noitaa

hirvittävä ahnei ihmise ova

miättivä suuruuksi
haluava kaik tän mul ja heti
ja tiätä et kuka mää ole
ja mihi mää mene
ja kui varte

ol syvällisi ja seksikkäi
samas lausees

vaik ei laps enemppä tart
ko kasa piäni lankakeri
kaikki erillaissi punassi
ja vihriöi

mää kuron näist ittelen torkkupeiton

----

Tuiskulalaiset ovat liikkeellä tänään, ovi on käynyt koko päivän. On virvottu varvottu tuoreeks terveeks. Pannulla tirisee muikkuja voissa - eräs ukko naapurikylästä tapaa kiertää kyliä myymässä aamulla nostettua kalaa auton peräkontista.

Kunnostaudun isoäidinneliöissä, minulla kun on kiinnitys erään ystävän kanssa. Vielä jonain päivänä muutamme valtavaan puutaloon vihmaisen meren rannalle ja yhdistämme tilkkupeittomme. Minulla on napit ja hänellä lävet.

Laulu pitkistä aamupaloista

Joinain tiistai-iltoina tanssitaan sambaa, mennään ajoissa nukkumaan ja sovitaan jatkot vasta seuraavaksi aamuksi. Yönsä levänneet tapaavat Kello yhdeksän Tammelan Alkon luona.

Jokainen ihminen on joskus elämässään siinä tilanteessa, että jonain aamuna on oltava Alkossa kello yhdeksän. Se, millä asenteella siellä on, ratkaisee, miten moneen uuteen aamuun on sen aamun voimalla ilo herätä.

Kuohuviiniä, sitä halvinta, ja alakerran leipomosta jättiläiscroissantteja.

Viini sekoittuu ajatuksiin, muodostuu puro, iloisesti soliseva serpentiinipuro, jossa ui haaleanpunaisia kaloja joilla on kädet. Aamuaurinko kimaltelee sen pinnalla ja valaisee pimeimmätkin sielunsyrjät. Ainakin viisi tai kuusi tuntia. Kadulta kuuluu elämisen ääniä, kuorma-auto peruuttaa sisäpihalle, keltaliivisiä miehiä viemäritöissä. Naisia pukeutuneina korkokenkiin ja kermanvaaleisiin trensseihin, vanha romanimies soittaa hanuria. Punavalkoisella muovilla katetussa kojussa tomera täti myy mustaa makkaraa, ottaa euron pätkästä, kätkee kolikot näppärästi vyölaukkuunsa.

Kaupunki on löytänyt yhteisen rytmin, ja jos ymmärtää hengittää samaa rytmiä, ei tarvitse pelätä päivänlaskua. Päivänlaskun jälkeen tulee kuitenkin uusi aamu.

Joskus keskiviikkoiltaisin on Sirkusorkesteri, pulloja ja palloja. On vaikea keksiä, mitä mä en oo koskaan. Helpompaa on keksiä, mitä mä oon ja mitä te ette, niin saa helpommin toiset juomaan. Mä en oo koskaan valehdellut mun ystäville. Mä en oo koskaan ollut yli vuorokautta syömättä. Mä en oo koskaan ennen ollut nousuhumalassa kahdesti saman päivän aikana.

Liian usein yrittää muodostaa mielipidettä elämästään ja olemisentavoistaan. Kelaa läpi historiaansa, on aloittamassa Mä en oo koskaan kunnes muistaa ja vaikenee, antaa vuoron mennä ohi. Nostaa pullon huulille ja juo, muistaa ja vaikenee, miettii, miten on saattanut. Ja kun keksii taas Mä en oo koskaan, on epäilyttävän puhtoinen. Valkaistu.

Historia on kuitenkin niin sattumanvarainen. Hetkessä ei huomaa kirjoittavansa tarinaansa, kun venyttää aamuaan illaksi tai kun nousee seitsemältä ja lähtee Raumalle ilman puhtaita vaihtovaatteita. Ei auta muu kuin tanssia. Pyöriä, pyöriä. Heitellä palloja, iloita, kun saa pysymään kolme ilmassa. Elämä on kaaos, jossa voi kuitenkin hallita slellaisia asioita kuin palloja ja historiansa.

Sellaisten juhlien jälkeen ei lannistu, vaikka seuraava aamu olisikin harmaampi kuin kuolevan kasvot. Verhoutuu turvaan sirkustirehtöörin villapaitaan, sellaisiin väreihin että jos heittäytyisi sammalikkoon makaamaan, ei kukaan huomaisi. On vain biomassaa, samaa kuin sammal. Vahvana venyttelee jyrän alle jääneitä jäseniään, tuntee elämän kohisevan suonissa. Vaikka nahka joinain aamuina olisikin niin paksu, ettei hehku ylettyisi ulos, ei se tarkoita sitä etteikö suonissa virtaisi. Veri, viini ja yhteiset ajatukset. Pitkät aamupalat.

on ilo ikävöidä

Pitkästyn pitkästymästä päästyäni ja pidän siitä. Eväänikään en liikauta innostuakseni tahi edes piristyäkseni. Ikävystyn ja olen, pussiteen tarjoamassa turvassa pörröisessä talvikylässä joka on kyllin pirteä, niin, ettei minun tarvitse. Samoin aurinko: kun se on, minun ei tarvitse. Maailma on ja minä voin loisia sen keuhkoissa. Laiskuutta, sanovat paheksuen. Iloa, vastaan siihen. Ei sen tarvitse pulputa, riittää, että tietää itse, että se on. Ja kun tietää, ei tarvitse lähteä omasta pihasta. Lähtisi kuitenkin vain heijastelemaan muiden iloa.

Onnettomuuden jälkeen mieli on utuinen metsä, talviyön kuura on piirtänyt hiljaiset puut jäistä taivasta vasten. Pakkashangessa polku, ehkä jäniksen jälkiä (yks, kaks, yks, yks, kaks.) Nyt on yö eikä kukaan kulkija uskaltaudu utuun. Vaikka se on tavallaan ihan kaunis.

kiitollinen kala keitossa

Jospa joku päivä keittäisi suuren padallisen kiitollisuussoppaa ja menisi keskustorille jakamaan sitä. Ihmiset hytisisivät pilkkihaalareissaan ja lusikoisivat. Kiitollisuus imeytyisi osaksi elimistöä eikä kenenkään tarvitsisi enää yrittää muistaa olla kiitollinen. Olisivat sitä jokaisessa hetkessä luonnostaan sen suuremmin touhuamatta tai elämöimättä ilman että kukaan tekisi siitä sen suurempaa numeroa. Vois tulla hyvä mieli ihmisille.