maanantai 4. toukokuuta 2009
Valkoisen miehen taakka
On härskiä olla sivistynyt eurooppalainen. Ravata kovin väsyneenä taukotupakoilla kourassa kupillinen viimeisillä hiluilla hankittua kahvia. Silmäpussit valuu pitkin poskia ja niitä kompensoidakseen ihmisenlapsi yrittää kietoutua kivaan kolttuun, näyttääkseen kaikessa köyhyydessään edes jotakuin menestyneeltä.
Köyhyyteen on toki olemassa lääke; kelan odotussalin seinillä kaikuvat tukahdutetut yskäisyt ja vieressä odottelevan rouvan päivittelyt aiheuttavat sisälläni sosiaalisen kuohunnan. Olisi muutakin tekemistä ja eikö tuo rouva nyt näe, että minä luen, sivistän itseäni tutkimalla afrikkalaisten olemisentapoja maailmankulttuurien aikakirjasta, juuri niin kuin länsimaisen humanistin tuleekin. Takanani istuu ylväs, häikäisevän kaunis musta nainen. Hän tarkkailee minua myötätuntoisen huvittuneesti, hieman ylhäältä päin. Välttelen katsetta, kerään paperini ja kiiruhdan lasikoppiin - joku voi kiilata edelle eikä minulla ole aikaa hukattavaksi.
(Kirjassa kerrottiin, kuinka suuri osa Afrikan alkuperäisväestöstä, esimerkiksi pygmit ja hottentotit, ovat joutuneet väistymään länsimaisen sivistyksen tieltä imperialismin ajoilta lähtien, eivätkä asiat näin 2000 -luvulla ole yhtään sen paremmin. Sivistyksen levittäminen tuntuu olevan yhä valkoisen miehen taakka. Kerrottiin myös, että nyt nämä luonnon rinnalla, sen kanssa eläneet heimot ovat suljettu pääosin reservaatteihin, heidän elinkeinonsa ja alueensa tuhotaan meidän nautintomme tähden. Kansat, joiden elämäntehtävänä on ollut pääasiassa syödä, nukkua, tanssia ja lisääntyä, ovat nyt siirtyneet parempiensa tieltä - näinkö?)
Me edistyneet olemme kuulemani mukaan vasta heränneet teollistumisen varjopuoliin (se sama historiankirja kertoi.) Meidän tapamme kuluttaa imee kuiviin sekä luonnonvaroja, myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole hurahtaneet niinkutsuttuun kehitykseen. Viemme elinkeinoja talouskasvumme turvaamiseksi niiltä, joille elinkeino todella tarkoittaa keinoa pysyä elossa. Esimerkkinä tästä taannoin uutisoitu tapaus Stora Enso, joka valtaa maata viljelijöiltä tuottaakseen eukalyptusta tavalla, joka köyhdyttää maan alta aikayksikön (hs 26.4). Näin se käy.
Kaiken tämän paatoksen soisi johtavan parannusehdotelmaan. Suuriin linjauksiin ja jylhään voittokulkueeseen. Ei. Me olemme kaulaamme myöten sivistyksen suossa ja siihen jäämme. Ne, jotka todella osaisivat meitä auttaa, ovat kuolemassa sukupuuttoon; länsimaiset kannibaalit tekevät hidasta itsemurhaa.
Vielä on mahdollisuus oppia. Irrottautua suurista vaatimuksista, jotka ovat ainoastaan mielemme sisäisiä, joita pidämme yllä itse. Turha syytellä ajan henkeä, me teemme itse ajan hengen. Jos väsyttää, on pysähdyttävä lepäämään. Jos hukkuu informaatiotulvaan, on suljettava silmät ja kuunneltava hiljaisuutta.
Nöyrryttävä kuulemaan, mikä on tärkeätä elämässä. Juuri nyt.
Köyhyyteen on toki olemassa lääke; kelan odotussalin seinillä kaikuvat tukahdutetut yskäisyt ja vieressä odottelevan rouvan päivittelyt aiheuttavat sisälläni sosiaalisen kuohunnan. Olisi muutakin tekemistä ja eikö tuo rouva nyt näe, että minä luen, sivistän itseäni tutkimalla afrikkalaisten olemisentapoja maailmankulttuurien aikakirjasta, juuri niin kuin länsimaisen humanistin tuleekin. Takanani istuu ylväs, häikäisevän kaunis musta nainen. Hän tarkkailee minua myötätuntoisen huvittuneesti, hieman ylhäältä päin. Välttelen katsetta, kerään paperini ja kiiruhdan lasikoppiin - joku voi kiilata edelle eikä minulla ole aikaa hukattavaksi.
(Kirjassa kerrottiin, kuinka suuri osa Afrikan alkuperäisväestöstä, esimerkiksi pygmit ja hottentotit, ovat joutuneet väistymään länsimaisen sivistyksen tieltä imperialismin ajoilta lähtien, eivätkä asiat näin 2000 -luvulla ole yhtään sen paremmin. Sivistyksen levittäminen tuntuu olevan yhä valkoisen miehen taakka. Kerrottiin myös, että nyt nämä luonnon rinnalla, sen kanssa eläneet heimot ovat suljettu pääosin reservaatteihin, heidän elinkeinonsa ja alueensa tuhotaan meidän nautintomme tähden. Kansat, joiden elämäntehtävänä on ollut pääasiassa syödä, nukkua, tanssia ja lisääntyä, ovat nyt siirtyneet parempiensa tieltä - näinkö?)
Me edistyneet olemme kuulemani mukaan vasta heränneet teollistumisen varjopuoliin (se sama historiankirja kertoi.) Meidän tapamme kuluttaa imee kuiviin sekä luonnonvaroja, myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole hurahtaneet niinkutsuttuun kehitykseen. Viemme elinkeinoja talouskasvumme turvaamiseksi niiltä, joille elinkeino todella tarkoittaa keinoa pysyä elossa. Esimerkkinä tästä taannoin uutisoitu tapaus Stora Enso, joka valtaa maata viljelijöiltä tuottaakseen eukalyptusta tavalla, joka köyhdyttää maan alta aikayksikön (hs 26.4). Näin se käy.
Kaiken tämän paatoksen soisi johtavan parannusehdotelmaan. Suuriin linjauksiin ja jylhään voittokulkueeseen. Ei. Me olemme kaulaamme myöten sivistyksen suossa ja siihen jäämme. Ne, jotka todella osaisivat meitä auttaa, ovat kuolemassa sukupuuttoon; länsimaiset kannibaalit tekevät hidasta itsemurhaa.
Vielä on mahdollisuus oppia. Irrottautua suurista vaatimuksista, jotka ovat ainoastaan mielemme sisäisiä, joita pidämme yllä itse. Turha syytellä ajan henkeä, me teemme itse ajan hengen. Jos väsyttää, on pysähdyttävä lepäämään. Jos hukkuu informaatiotulvaan, on suljettava silmät ja kuunneltava hiljaisuutta.
Nöyrryttävä kuulemaan, mikä on tärkeätä elämässä. Juuri nyt.
lauantai 2. toukokuuta 2009
Den glider in!
Siinä meni jälleen vappu. Muistoksi jäi hiljainen kaupunki kuin kaatopaikka; Moron hehtaariroskiksista huolimatta ilonpidon sivutuotteet krapulakohmelossa niillä sijoillaan. Skumppapullot, pizzalaatikot, valpurinkissat minihameissaan ja hyljätyt teekkarit kaikki tyyni samoissa ojissa. Mikä ihana kansanjuhla, tunsin suurta yhteenkuuluvuutta ihmiskunnan kanssa! Voin kuvitella, miten juhlineen tajuntaan iskeytyy hajun ja kaiken roskan myötä välähdyksiä yöllisistä retkistä hänen kulkiessaan kaupungin halki - jostain Kalevan kulmilta (missä mun koti on?).
Neljän päivän loma on puolessa välissä, ja tunnen itseni entistä väsyneemmäksi ja saamattomammaksi. Tämä ei takuulla johdu kuplivasta juomasta eikä aamuyölle venyneestä riekkumisesta. Eilisen matsin jälkihuuma paisui huimaksi juhlinnaksi, jopa valpuria yhteisemmäksi ilonpidoksi. Hetken sai olla ylpeä kotimaastaan, kunhan sulki silmänsä tankotytöiltä ja miehiltä niiden ympäriltä, muutaman nurkkapöydän ärhentelijöiltä ja Semaforin ikkunasta aukeavalta kaupunkinäkymältä. Kyllä, olin Semaforissa. Kyllä, pilkkuun asti. Saatte hirttää.
Aurinko johdattelee taas puistoon minut, tai terassille. Se niistä töistä. Töistä ja töistä.
Neljän päivän loma on puolessa välissä, ja tunnen itseni entistä väsyneemmäksi ja saamattomammaksi. Tämä ei takuulla johdu kuplivasta juomasta eikä aamuyölle venyneestä riekkumisesta. Eilisen matsin jälkihuuma paisui huimaksi juhlinnaksi, jopa valpuria yhteisemmäksi ilonpidoksi. Hetken sai olla ylpeä kotimaastaan, kunhan sulki silmänsä tankotytöiltä ja miehiltä niiden ympäriltä, muutaman nurkkapöydän ärhentelijöiltä ja Semaforin ikkunasta aukeavalta kaupunkinäkymältä. Kyllä, olin Semaforissa. Kyllä, pilkkuun asti. Saatte hirttää.
Aurinko johdattelee taas puistoon minut, tai terassille. Se niistä töistä. Töistä ja töistä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)