Pitkästyn pitkästymästä päästyäni ja pidän siitä. Eväänikään en liikauta innostuakseni tahi edes piristyäkseni. Ikävystyn ja olen, pussiteen tarjoamassa turvassa pörröisessä talvikylässä joka on kyllin pirteä, niin, ettei minun tarvitse. Samoin aurinko: kun se on, minun ei tarvitse. Maailma on ja minä voin loisia sen keuhkoissa. Laiskuutta, sanovat paheksuen. Iloa, vastaan siihen. Ei sen tarvitse pulputa, riittää, että tietää itse, että se on. Ja kun tietää, ei tarvitse lähteä omasta pihasta. Lähtisi kuitenkin vain heijastelemaan muiden iloa.
Onnettomuuden jälkeen mieli on utuinen metsä, talviyön kuura on piirtänyt hiljaiset puut jäistä taivasta vasten. Pakkashangessa polku, ehkä jäniksen jälkiä (yks, kaks, yks, yks, kaks.) Nyt on yö eikä kukaan kulkija uskaltaudu utuun. Vaikka se on tavallaan ihan kaunis.
