Mää aattelin rutosti paasata.
Hengissä on helppo säilyä. Elämä on meidän sukupolvelle itsestäänselvyys. Sen eteen ei juuri tarvitse taistella. Meillä on mm. oikeus tulla ravituiksi, lämmitetyiksi, vaatetetuiksi, koulutetuiksi ja vieläpä viihdytetyiksi. On oikeus koskemattomuuteen, olemme täysin turvassa. Jos sairastumme tai emme muutoin tule toimeen, ottaa jokin instituutio meidät taatusti huomaansa. Vastuu pärjäämisestä siirtyy instituutiolle, ei perheelle, niin kuin vielä joitain vuosikymmeniä sitten.
Instituutio taas on valtion vastuulla. Vastuu valtiosta jakautuu niin monelle vaikuttavalle voimalle (kansalle, EU:lle, maailmantaloudelle, eduskunnalle, hallitukselle, ajan hengelle, sattumalle..) että keveästi ilmaistuna jähmeästi hallittavissa on sen toiminta, melkoinen ristipaine on pisteessä, johon vastuu sälyttyy. Koska valtio on aina enemmän tahi vähemmän epävakaa ja epäluotettava sekä käsitteenä että istituutiona, vastuu ihmisestä on viime kädessä ihmisellä.
Nyky-yhteiskuntaan sopeutuminen vaatii aikamme ihmiseltä liikkuvuutta sekä alati jatkuvaa kehittymistä; sosiaaliset ympäristöt vilahtelevat silmien ohi tiuhaan, verkkokalvolle ehtii hädin tuskin piirtyä kokonaista kuvaa edes perheestä. Vanhan mallin tiukat perhesiteet löystyvät vääjäämättä. Perheillä ei ole resursseja ottaa jäsenistään täyttä vastuuta. Koska oikeus vastuuseen on meiltä epäsuorasti evätty, on tietenkin selvää, että vastuu on niillä, jotka sen epäsivät.
Moni sukupolvemme edustaja kokenee yhteiskuntamme suoritekeskeisenä ja yksilöpainotteisena hullummyllynä. Sen voisi nähdä toisinkin. Instituutiota pyörittävä kone on kuitenkin kollektiivinen, systeemi on lähes sama kaikille. Kone on ehkä suuri ja hankala, mutta se on tehty meitä varten, tahi oikeastaan, me olemme tehneet sen. Vastuu sen toimimisesta on yhteinen, ja nimen omaan jokaisen vastuu. Se ei ole siirrettävissä.
Burn out ja masennus ja suorituspaineet aiheuttavat suurimman osan enenevistä mielenterveysongelmista. Töitä on ihmisellä aina ollut paljon, aivan liikaa. Eikä ole auttanut ottaa sairaslomaa burn outin nimissä; kuka kyntää pellot jos isäntä makaa? Tässä suhteessa, aikalaistoverit, olemme onnekkaita. On vapaita ja lomia ja eläke. Ennen Vanhan paineet vain olivat laadullisesti vallan eri kaliiperia. Paineet olivat lähellä ja konkreettisia. Tehtävä oli selvä: tee työ ja syö. Talo ja perhe pitää olla. Selkeä tavoite nuorukaiselle. Tänä päivänä ei selkeätä ole se, tavoitteenasetus. Moni asia, jolle aikansa uhraisi, tuntuu maailman kannalta jokseenkin tarkoituksettomalta. Oikeastaan, on aivan sama, nousenko, se pyörii joka tapauksessa kun kerran niin on todistettu.
Hektisyys on siis aikamme ongelma. Se tuntuu kulkevan käsikkäin tyhjyydentunteen kanssa. "Kaikkee on nyt vaan niin paljon", ettei ehdi tarttua mihinkään saati kehenkään. Ei voi sitoutua, milloin tahansa saattaa tulla siirtokehotus ellei jopa vaatimus. Loppuunvieminen vaatii suurta luonteenlujuutta, suomalaista sisua, johon kasvattaminen käy yhä harvemmaksi.) Perhesiteiden löystyminen ja länsimainen kulttuuri, joka näkee ihmisen yksilönä (jonka tulee tehdä työtä yhteiseksi hyväksi, mutta jonka epäonnistumiset lasketaan hänen kyvyttömyytensä piikkiin) sulkee ihmisiä yksinäisyyteen ja riittämättömyyteen. Eivät tahdo roolinoton tai muun suoriutumispaineen pelossa ihmisten joukkoon, mutteivät myöskään yksin olla. Iskee depressio ja vastuu on taas muilla.
(Helppo oli antiikin ihmisellä olla yleisnero. Sama ihanne vallitsee yhtälailla tässä ja nyt. Niillä ei vaan ollut tiedettävänä murto-osaa siitä, mitä esimerkiksi YTL heiveröiseltä yksilöltä vaatii. Helvetti, viikossa luki kaikki kirjat, jotka oli ikinä kirjoitettu. Viisas olit, kun pysähdyit ja kysyit, oletko kenties olemassa? Aleksandrian kirjasto on nykyään tiivistettynä luettavissa Sudenpentujen Käsikirjasta ja minä heitän sillä vesilintua. Eipä aikaakaan, niin vääräksi todistetaan kaikki meidänkin tietomme. Tai sitten joku vaan painaa deleteä. Siinä meni kaikki tiede. Hui hai hupsista.)
Kun perustarpeemme ovat mahdottoman hyvin tyydytetty, nautintojen sukupolvi elää yltäkylläisyydessä, jää meille aikaa viihdyttää sekä toteuttaa itseämme. Martikaisen Jarkko taisi jopa tehdä karrikoidun jaon: me viihdytämme ja te viihdytte. Sukupolvemme on musta aukko, joka absorboi kaiken meitä ennen aikaansaadun ja oman tuotoksensa. Kunnes räjähtää.
Äskeinen oli hetkellisen mielijohteen ohjaama tarpeeton ärsyynnyksen purku.
Voisin jopa vannoa, että sukupolvemme tärkein kehitystehtävä olisi omaksua vastuuntunto takaisin. Mummi myönsi, että heidän sukupolvensa on varmasti syyllinen sen katoamiseen. Järjestään heidän kasvattamansa, 60-70 -luvuilla syntyneet (no, meikän vanhemmat on kai kovin nuoria) toistelevat, kuinka kasvissyönti on turhaa, kuinka kulutushysteriasta vetäytyminen ja kierrättäminen ja kaikki muu on turhaa, kärpäsenpaskaa tunkiossa. Näin he siirtävät - ehkä tiedostamattaan - valmiissa maailmassa vetelehtimisen vastuuttomuutta meihin. Ehkä. (Toki on niitä Koijärveläisiä..)
Mutta jos tahdomme aikaa, rauhaa ja onnea, on meidän itse pysähdyttävä. Me olemme "ne". Kukaan ei hidasta mitään puolestamme. On opittava tunnistamaan hetki ja sen henki. Otettava sen aika silloin kun se on. Tehdä niin kuin se neuvoo. Muistaa tuleva alati paitsi silloin, kun hetki ohjaa katsomaan taakse, ottaa oppi sieltä myös. Menetettävänä on elämä, ja ehkä sukupolvi, mutta hetkiin pilkottuna riski niiden menettämisestä on melko pieni. Sitä paitsi, hetki on harvemmin väärässä. Vastuu hetkestä on jokaisen harteilla. Opetettaispa se pojille ja tyttärille.
Kansankiihotus ei koskaan ole ollut meikän vahvinta alaa, siksi menen nyt takaisin itseeni ja nukkumaan.
