Kaupunkikrapula

Ensin on laitettu tukkaa tunti - puoltoista. Sitten on vehdattu peilin edessä tovi jos toinen pähkimässä, laittaisiko oranssit vai violetit legginsit (kun housut unohdetaan kuitenkin kotiin.) Maalataan kasvot, kahdenkymmenen neljän karaatin kultahippuja huulikiillossa. Kaiken tämän jälkeen aikaansaapa menestyjä saattaakin lähteä tomerana toimittamaan. Toimitellessa ympäriinsä tyhjää, poukkoillessa ja poikkeillessa kahveille ja kinkereille lipuu päivät ohitse, pikkuhiljaa ne siirtyvät sokoksen jätskibaarista ryppyvoideosastolle.

Minä kävin tänään vaatekaupoilla. Tavoitteena oli löytää vaate, jossa voi olla ja toimia ja päivänsä puuhastella, metsässä, koulussa ja kotona. Joka on kiva pukea aamulla (miettimättä, sopiiko mikä housu minkä paidan kanssa ja että mitkä sukat nyt lainkaan voi laittaa), rientää menoihin ja illalla riennoista riutuneena riisua tuolin karmille seuraavia rientoja odottamaan.

Näitä housuja on mahdoton löytää. Kaupungin sykkeestä löytyy hepenettä ja remeliä, mutta missä järki? Missä minä? Miten tämä puetaan? On toivotonta yrittää löytää vaate, jossa on mukavaa ja joka istuu eikä näytä typerältä tai pyrkyriltä tai mikä pahinta, lokeroi kantajaansa mihinkään älyttömään genreen. Ne on ne vaatteet suunniteltu puettaviksi silloin, kun on aika rynnätä takaisin kaupungille edustamaan ja hankkimaan lisää lumppuja jotta voi edustaa lisää. Kierre on loputon ja suurta huijausta.

Ja kun kaikki on niin ihanan kallista. Ja mitään siitä kaikesta ei halua ja jotain on kuitenkin hankittava. Millään ei tahtoisi maksaa montaa rahaa asiasta, jonka semihaluaa. (Sama juttu huonekalukaupalla. Kaikki näyttää ihan kivalta joo, mutta näennäiskätevää on kaikki. Järjestelmällisyys sikseen, tämä on ultradesign ja tulet pöyristyttämään vieraasi tällä skandinaavisesti muotoillulla hypermelamiini_teeseitse_hyllyköllä, johon ei mahdu nuottikirja pystyyn. Lipastoa et saa alle neljänsadan, eikä mikään niistä ole kiva, joten ostaja on velvoitettu maksamaan neljäsataa kompromissista. Maailma on paha!)

Työpäivän mittainen kauppakierros. Uupunut nainen saapuu kotiin saaliinaan Jonagold-omenoita, jalassa samat vanhat sammarit. Nyt ainakin tiedän, mihin en missään nimessä halua pukeutua. Itsetietoisuus huitelee pohjalukemissa, vaikka kulutettu on koko päivä ja askelmittari paukkuu kahtakymmentätuhatta ja vaikka mitä ja harhaluuloja.

Maalla on toisin.

Ei ryntäilyä, ei asusteita eikä trendikästä leikittelyä. Voi vain olla ja joko tehdä ja saada aikaiseksi tai olla tekemättä. Aika ei hupene näennäiskiireisiin eikä tärkeilyyn. Asiat tapahtuvat - tai useimmiten eivät - mutta ihmisenä on eläjä hyvä ja riittävä juuri siinä, missä sen paikka on. Ilman yhden yhtä putiikkia.

Kunpa vain joku koputtaisi ovelle ja toisi ne housut, jotka jalassa voi viedä koirat metsään, lähteä rannalle kitaran kanssa tai kykkiä vadelmapuskassa. Kunpa. Kykkimiseltäni en millään ehtisi niitä etsiä.

PS. Tämä helvetin jumanji on jatkunut tuloksetta halki tämän vuoden, tämänpäiväinen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen ahdistus.