olisin mieluusti edelleen viisitoista. kiskoisin ofeliaa kaksin käsin. haistattaisin väntösen ämmälle vitut ja hyppäisin helsinginjunaan etsimään seikkailun. heittäisin puhelimen mereen, ettei poliisi voisi paikantaa. juoksisin karkuun niitä koppalakkeja pisin metsiä, ihan vaan noin niinkun huvin vuoksi, koska ärsyttää saatana.
kahdentoista vuoden päästä olen kolmekymmentä. riudutan itseäni atkinsin dieetillä ja varon myöhästymästä palavereista. olen jo aloittanut, harjaamalla hiukset ja ajattelemalla asioita polarisoimatta. itse asiassa jo se, että tiedän, mitä polarisointi tarkoittaa, on lopun alku. hyvästi, vapaus!
en ole kirjoittanut aikoihin. ei ole kiinnostanut. mikään. johan sanoin, etten minä tiedä mitään! ja kuitenkin löydän itseni aina samasta nurkkapöydästä tietämässä niin perkeleesti.
pitää kuitenkin tietää, mistä kirjoittaa. on harkittava tyylilaji, joka parhaiten tukee asiaa (joka on tietenkin punnittu ja kehystetty). on mietittävä kohdeyleisöä ja vaikuttamisen eri keinoja: miten saan vedottua yleisööni? ämpäri päähän ja sateeseen.
toiset viljelee vessanseiniin päätöntä huumorinkukkaa, kädettömiä jannuja ja lentävää koiranjätöstä, kun minä mietin pääni puhki merkityksiä ja keinoja. se on epäreilua. akateemisuus on saatanasta.
täten julistan itseni asennevammaiseksi viisitoistavuotiaaksi. mustavalkoisuuden bonaparteksi ja valutan kafkanne viemäriin. en sorru tarkastelemaan muiden näkökulmia enkä punnitsemaan sanojeni painoarvoa. koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti