Tuoksuu savukalalle. Männylle, merisuolalle ja käpristeleville suomuille. Lumi piiskaa, se on joutunut viiman vietäväksi. Tie on liukas, paljaaksi puhaltunut. Musta jää on yritetty suojata soralla. Tähtään askeleeni sinne tänne roiskittuihin rykelmiin. Kengän ja jään välistä katoaa kitka. Ihmiset kulkee kaatuneen ohi, pälyilevät ja osoittelevat: hullu!

muistan, kuinka rauhoittavaa oli maata pulkassa. lumi narskui pohjan alla. vaikka äiti kuinka veti eteenpäin, viimeisillä voimillaan raahautui, tähdet eivät liikkuneet. lampaantalja oli lämmin selkää vasten, äiti poltti vihreää äl ämmää, raikas mentolsavu kiemurteli, kietoi minut syliinsä ja antoi minun kadota kanssaan ilmakehään; tähtien luo. aika oli pysähtynyt. kaksi avutonta taivaltajaa tähtien kanssa kolmin.

Taidan lopettaa tämän typerän blogin. Vihaan tietokoneita. Vihaan säntillistä pränttiä, joka riisuu tekstistä kirjoittajansa tunnetilat.

muistin juuri, kuinka jo pienenä nautin kirjoittamisesta. huolellisista viivoista (jotka eivät enää ole niin huolellisia) ja monimutkaisista koukerosanoista, kuten hiilidioksidi. jänis oli kai myös yksi lempisanoistani (voi jäniyden jäniyttä! jäp jäp!) ja ejakulaatio. j oli lempikirjain, laatikoista löytyy kokonaisia vihkoja täynnä j-sanoja. sanoilla oli hyvä leikkiä. repiä pilalle menneet ja aloittaa alusta. sanoja sanojen perään vailla mitään määränpäätä. sama olisi ollut piirtää, mutta piirustukset olivat niin hankalia ja niiden merkitys hankalasti luettavissa. sanojen koukeroiden tehoa lisäsi niiden merkitys.

Kiitos kaikille minua lukeneille.