kuitenkin elossa

Elämän sivussa, oman tai jonkun muun, onko sillä merkitystä?

Elämä on kuitenkin sillä tavalla kollektiivinen juttu, että se on olemassa vain kohdatessaan toisen, kiertäessään oksansa sen toisen rungon ympärille, huojuessaan saman tuulen vireessä.

Elämä on bändi. Kaikkien on soitettava samaa biisiä, jokaisen on pyrittävä kohti samaa päämäärää, toteutettava samaa ideaa; muuten se kuihtuu yhden kesän jälkeen - saumaton bändi taas on maa-artisokka: jos sen saa yhtenä vuonna tuottamaan, talvehdittuaan leviää se pitkin puutarhaa ja vuosien mittaan löytyy kuokittavaa mitä yllättävimmistä pihankolkista.

(Yhden lähtiessä soolouralle on kompattava itse itseään. Saa toteuttaa visionsa perustelematta ja käännyttämättä ketään, mutta jotain siitä puuttuu. Yksin kaikki jää vajaaksi, vaikka idea olisi kuinka loistava ja kolmeen minuuttiin olisi mahdutettu maailma sellaisena kuin se sinä hetkenä näyttäytyy. Soittajan lisäksi tarvitaan vähintään kuulija, trubaduurin soitanta on kuulijan vastaanoton varassa. Kaikki on vastaanoton varassa, elämä on vuorovaikuttamista, velvollisuutta vaikuttaa maailmaan ja vaikuttua siitä, edistää ja edistyä.)

Elämän sivussa, oman elämänsä sivussa. Irrottaa elämästään, jokaisesta rajoittuneesta ajatuksesta. Ravistella sitkeästi liimautunutta ylimielisyyskaapua hartioiltaan, raottaa silmiään, totutella päivänvaloon - tai öiden pimeyteen.

Totutella ihoon iholla, hengitykseen joka muuttuu raskaaksi ennen kuin itse nukahtaa.

Kahden elämän rajamailla. Ei omassa elämässään, muttei kenenkään muunkaan. Kuitenkin elossa. Se on vähän kuin kulkisi jalan keskellä latua, on varottava ettei astu urille, hypättävä välillä sivuun ettei sotke hiihtäjän tahtia.

Elämä on juhla.

Elämän pitäisi olla kuin juhla. Jatkuva, järjestämätön juhla, joka jatkuu aina uudelleen aamupalalta myöhälle yöhön. Jollain on aina lisää viiniä, joku on aina tehnyt uusia biisejä, joku keksii aina uutta puhuttavaa tai uuden pelin, vaikka sellaisen, että aina, kun joku sanoo jotain ruuasta, on sännättävä lihapullakulholle, puraistava puolikas pois ja lyötävä toinen puoli silmän peitoksi. Eikä kukaan ei osaa lopettaa, kenelläkään ei ole muutakaan ja miksi pitäisi olla, juhlijoilta ei puutu mitään, heillä on toisensa ja kaikki antavat itsensä eli kaiken jotta juhla onnistuisi.

Joku aina nousee aamuyöllä ennen muita, varastaa tupakan joltain, hiipii kuistille paljain jaloin polttamaan sen, kastelee helmansa aamukasteessa. Nostelee pullot kasseihin ja sivuun, tiskaa astiat, pyyhkii pöydän, leikkaa tomaattia ja kurkkua lautaselle, nostaa voin ja juuston, keittää kahvia. Kahvinkeittimen loppukiriporina ja huoneistoon leviävä kahvintuoksu herättelee juhlinutta kansaa varovaisesti, he saavat nousta valmiiseen maailmaan. Yksi tuntee elävänsä enemmän kuin muut, hän on nähnyt jotain, mitä muut eivät.