Eilen illalla yritin jouluaskaroida. Istuin lattialla lankojen, kulkusten, pyykkipoikien, sanomalehtien, villasukkien ja korttien keskellä aivan kuin joku olisi vain iskenyt minut siihen kaiken keskelle kököttämään, jäänyt naputtelemaan jalkaansa siihen viereen kertomatta, mitä tulisi tehdä. Hileitä oli kaikkialla, se takertui juuttikankaisiin ja minuun ja hiuksiin, ja listoja, ranskalaisia viivoja, eikä minulla ollut mitään hajua siitä, minkä ottaisin käteen, minkä muotoiseksi leikkaisin, kuinka kirjoittaisin lämpöä keskitalveen vai onnea seuraavaan vuoteen vai vain joulua.
Yhdeltätoista luovutin. Laskin sakset ja pesin kädet liimasta ja pronssiväristä. Laitoin kaiken roskiin ja puistelin hileet terassille. Siivosin kaiken askartelun keittiön työtason alle, kätevään syvennykseen. Kyykistyin avaamaan radion, uiskentelemaan aalloilla, pyöritin ja pyöritin ja lopulta löysin kanavan, jossa soi oikeita joululauluja. Sytytin kynttilöitä, sammutin valot.
Keitin kaurapuuroa, ripottelin kanelia. Kuuntelin. Olin huojentunut, en sittenkään ollut lakannut uskomasta joulutaikaan, kukaan ei vain ollut vielä muistanut loihtia joulua tänne. En siis olekaan tuomittu viettämään kyynisen ateistin keskitalven juhlaa yksin ahdistuneena kerskailevan loisteen keskellä, niin kuin ehdin hetken pelätä. Kuuntelin kristittyjen radion joululauluohjelmaa ja lusikoin kanelipuuroa; otin varovaisesti askareet uudelleen esille, salaa, asettelin valmiit paketit palmun alle, laitoin rusetteihin pieniä helmiä.
Vain jouluna voi olla hauras ja tomera yhtä aikaa.
Ja jos jostain saada voisin suuren puurokauhan. Ripottelisin joka lautaselle kanelia kitsastelematta.
ps. Tiesittekö, että oikeaan imellettyyn perunalaatikkoon ei kuulu minkäänlaista makeutusainetta. Makeus on mysteeri. Sen lisäksi, että perunat tulee kuoria kuumina, on vetäyttämisessä tai hauduttamisessa tai jossain olla jokin loitsu jolla luonnollinen tärkkelys muuttuu niin hienoksi. Se on sitä taikaa, se. Pitää muistaa kysyä mummilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti