ihmisarvosta sananen

pikkusiskoni koulu suljettiin keskiviikkona massamurhauhkauksen vuoksi, opettajat kokoontuivat laatimaan turvallisuustoimenpideohjenuorat vaaratilanteiden varalle. torstaina palattiin opinahjoon, tosin ei kovin pitkäksi aikaa. ennen ruokailua keskusradio kuulutti vaaratilanteen olevan todellinen, luokan ovi lukkoon ja opettaja hakemaan lisäohjeita. äidit hakivat lapsensa koulusta, lukittujen ovien takaa. uhkaaja on nähty liikkumassa koulun pihalla.
hysteeriset lapset pääsivät heselle syömään
nyt se osui niin lähelle.
sisko on kaksitoista.
äidin tuttava puhui ylireagoinnista: "varmaan onkin hauskaa uhkailla, kokee tarttuvansa vallankahvaan kun koko kaupunki pysähtyy ja ryhtyy toimenpiteisiin. naurettavaa."
kuinka monen lapsen olisi pitänyt kuolla?
kuinka paljon oireilevan on satutettava konreettisesti muita tai itseään,
ennen kuin siihen on lupa reagoida?

totta on, että ei todella voi elää peläten jokaista narahdusta, jokaista pamahdusta.
on noustava ja uhmattava maailmaa
vaara on tullut todelliseksi meidän lintukotolaisten elämään
ja siihen on vain reagoitava.
minä tahdon liikkua ulkona vuorokaudenajasta riippumatta
maailman armon varassa.
pahan tapahtuminen on sattuma, huono tuuri. ei siitä saa tulla itsestäänselvyys.
EI KÄY.

kliseisiä totuuksia on tuskin toistettava
"hullu hippi" ne kuiskailevat käytävillä ja pälyilevät perään.

olen ymmälläni kuin pieni lapsi (minähän olen)
miksi minulle selkeä arvomaailma ei ole yhtä selkeä jokaiselle? miksen näe syytä tälle kummalliselle koneistamiselle, en löydä ainuttakaan.
en ymmärrä miksi on kasvettava ja kehitettävä mitään muuta kuin itseään
(tai että miksi joku talouskriisi ja miksei talous ole hallittavissa)
raha on rahaa, sillä on välinearvo, se on ihmisen keksimä asia
eikä mikään totuus, avaruudessa elävä ilmiö. ahneus sen sijaan on, totuus ja ilmiö.

tiedän, että ne, jotka päättävät mihin se raha ja arvo sijoitetaan, miten se kasvaa ja miten minä saan eniten, ne ihmiset ovat juuri yhtä pieniä ihmisiä kuin minäkin. yhtä heikkoja ja tyhmiä.
vallankahva sanoo klang kalahtaessaan hattuun ja nälkä kasvaa syödessä.

vuoteen 2015 mennessä suomessa on enää kaksataa kuntaa ja ehkä yksi kyläkoulu jota ylläpitää kirkko ja olenpas tyytyväinen
eikä sekään mies varmasti yksin toimiaan toteuta.
ulkoistetaan vaan ja tiivistetään!
ollaan kaikki yks iso yhteisöllinen kone!

unohdetaan asiat, jotka elämässä on tärkeitä (esimerkiksi kalojen perkaaminen ja karjalanpiirakkatehtailu, joulukorttiaskartelu, haravointi ja halailu)
jos jollekin ei sovi, jos joku oireilee, se joku on terroristi ja sairas ja sairaus on pään sisällä
ja sairaammaksi yhä menee.

muutama aamu sitten kylmällä lattialla, leiripatja tyynynäin jouduin itse tarkistamaan arvoni uudelleen; tarkoitan, oman arvoni ihmisenä suhteutettuna muun samaan
tärkeistä silmistä peilasin omaa arvottomuuttani ja se lattia oli niin saatanan kylmä

ja noustuani harmauteen (ilma oli sankka sateinen massa, joka vihmoi pettymystä)
romahti koko perusta ja kaikki sen päällä
jollei jaksa rakentaa uudelleen, käy kalpaten. KALTOIN KÄY!
palikkaa palikan perään palikka paa paa palikoita pinotaan

en nyt tiedä että onko tässä edes mitään pointtia.
en taaskaan vain jaksanut lähteä papan luokse, enkä äidin enkä toiseen mummilaan
joten haravoin lastenkodin pihaa itsekseni
ja mietin näitä ja tulin vihaiseksi.

suurinta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa
on kai oma aika.