Minä, minä, minä.

Viime yönä ripustin pyykit ja värjäsin hiukseni punaisemmiksi.
Kysyin puhelimessa, kuinka lopettaa ikuinen rimpuilu, keskittyä oman, rakkaan kasvamisensa sijasta tarkastelemaan olintilaansa ja ympäröiviä asukkaita.

E ei tiennyt sanoa, mutta sain Haasteen (en muista enää, haastoinko minä vai tulinko haastetuksi, Haaste ku Haaste): Kirjelmä: Positiivisia huomioita maailman ilmiöistä sekä olemisen tavoista.

Toki tämän päättyessä seinillä kaikuu tyhjiä kappaleita, jotka alkavat niin ikään: "Ja kuinka tämä vaikutti minuun?", "Toivoisin olevani hattu-ihminen", "Sykähdyttävää, jonain päiväni minäkin makaan pölyisellä lattialla, huoneessa jonka seinänreunustat ovat tyhjät, juon kitkerää kahvia ja karistan palmujen juurelle". "Tämä kaikki teki minut surulliseksi, mutta ei huonolla tapaa, vaan tavalla, jolla kävellään syksyn ensimmäisenä pakkasaamuna järvelle, sillä tavalla, jolla hymyillään vanhuksille, osoitetaan yhteinen tietämys."

Olemisentapa. Olemisen tapa. Tapa olla. Kuinka tahansa, kaksi sanaa ja koko maailma.
Todellinen haaste on upota ympäröivien tapojen valtamereen niin, että vahingossa muuttuu itse planktoniksi ja tarttuu hetulaan. Valaalla on valta, valas vie minne valaan tahto. Avonaisesta suusta avautuu kirjava kokoelma kaloja (ja korallia.)

Sattumanvaraisuudella antaisi muille tarkastelijoille mahdollisuuden huvittua.