Ihmisillä on niin tolkuttoman raskasta ja ankeaa. Tiettyyn pisteeseen asti se on melko huvittavaa, mutta sen tullessa liian lähelle tai epäreilun raskaaksi tahtoisi vain piilottaa päänsä punaiseen emalikulhoon ja antaa sokerisen vattuhillon valua poskia pitkin. Joskus toivoisi auringon jalkautuvan ravistelemaan kaikkia niitä kulkijoita jotka kuvittelevat kantavansa koko maailman taakkaa.
Maailmasta puuttuu rohkeus, luottamus.
Tahtoisin asua Kajaanissa ja ottaa selvää siitä paljon vaahdotusta Kainuulaisesta Identiteetistä, mutta jollain todella ujolla tavalla tunnen lähes velvollisuudekseni rakentaa Nousevaa Teatteria ja lämmittää puutaloani Tahmelassa. Mualimasa on niin paljon maisemia ja suuntia.
Joku kerran sanoi jossain kohtauksessa, että tulevaisuus on vain aukko tässä hetkessä. Hätkähdytti, että joku saattaa kokea niin. Aukko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti