Ensivaikutelma syntyy seitsemässä sekunnissa

1. Syksy

Tänne ja sassiin. Tule ja kestä vaikka sata vuotta. Kesä ja sen kuumuus saa ryhtymään hulluuksiin (kuten esimerkiksi bloggaamaan). Kirpeä syyssade ja ruusunmarjatee (ainoa miltään maistuva) termarista punaisen vaahteran alle. Lapasia, pipoja ja huiveja; maiharit ja villasukat ja ja ja PITÄÄ MUISTAA: kirjastomaksu.

Koulu. Minä hullu haluan kouluun. Istua niissä luokissa tuijottamassa pitkästyneinä kieppuvia lehtiä ja väsyneiden, harmaiden ihmisten raahustamista. Haluan palella. Ja tanssia jo. Syksyllä alkaa myös legioonalla jälleen uusi prokkis, mihin nyt uskaltauduin viimein hakemaan. 

Syksyllä kaikki alkaa alusta, uusi tekemisen riemu ja odotus. 

(Voi valitusvirsi, seuraa siirtymä kohtaan 2. Katkeruus)

Tila, jota hän opetti minut pelkäämään, eikä suotta - kuulen sen raskaat askeleet kannoillani kaupungilla. Väijyy hetkeä, jona se saa tilaisuuden syövyttää minutkin. Nyt sen pitää loitolla Pispalan usvainen verho, joka kannattelee minua aamuisin harjun molemmilla puolilla aukeavien järvien yläpuolella.  Rytmit, jotka johdattavat tilanteesta toiseen  ja aistimusten äärelle pakottaen sulkemaan muistot unohdukseen (sääli vain, että oli minulla hyviäkin, kai). Pysähtymättä koettavia tapaamisia ja tapahtumia. Mikäli uni pakottaa hiljentymään, mitä nykyään tapahtuu melko usein, on uppouduttava tulevaisuuteen, luomaan sille merkitystä. Ruokkia uskoa olemassaolon rajattomiin mahdollisuuksiin, maalata ne vedensinisellä, roosalla, rauhoittavin ruskean sävyin (joskus hurvittelee keltaisella, pirteän kevään vihreällä). Ikuinen vaellus muutoksen tuulen mukana. 

Pysyvyyttä on kovin helppo kadehtia. Tunkeutuminen toisten pysyvyyteen, kesäjuhlien iltasaunan yhteislauluun, siihen, jota lauletaan aina siinä hämärässä saunassa, vaikka saunassa ei saisi laulaa, siihen jonka sanoja minä en osaa). Minulla kun ei pysy mikään, edes minä. Muutos tuo mukanaan niin paljon havaittavaa, käynnistää uuden teatterin. Muutos on yksi suuri riemu, kunnes joku lakkaa kirjoittamasta vuorosanoja.

Odotan kai sitä loppua, jota seuraisi seesteisyys ja että antaisin sen pysyä. Sitäkö se jokin siinä yössä on? Mutta ihminen on pelaa kuitenkin varman päälle ja lähtee, kun tuuli on suotuisa. Antaisi minun olla, kärsimätön taikuus (kardemummalle tuoksuva) .

Paras olla varuillaan.